”Hevonen oppii, ei sekään halua tehdä turhaa työtä”

-No niin Malla, mentiin! vauhdittaa Reijo Kettunen nykyistä hevostaan koivun kasuussa Muuratjärven Vuohensalossa.

 

Reijo Kettunen oli Korpilahden viimeisiä ammatikseen rahtia ajaneita hevosmiehiä 70-luvun alkupuolella. Hänellä oli ajossa väliin neljäkin hevosta ja kolme vierasta ajuria. Reijo mm. kaatoi ja keräsi hevosella paljon koivua Päijänteen rantalouhikoista vaneritehtaille, kuten Heinolan vanerille.

Vanerikoivu kaadettiin tähän aikaan heinä-elokuussa rasiin lehtineen kuivumaan ja tultiin sitten syyskuussa se pätkimään ja kasaamaan juontosaksille talven ajoa varten. Tässä kasaustyössä hiki virtasi, kun mies juoksi koivua kiskovan hevosen perässä. Kun tukki pyöri ja oikoi mutkia rinteissä ja kiveliöissä, oli ajurin hypittävä puun yli puolelta toiselle vähän kuin tukkijätkä virrassa:

-Se vaati ennen kaikkea hyvää silmää ja saumatonta yhteistyötä hevosen ja miehen välillä, Reijo selvittää ja näyttää minulle nykyisellä hevosellaan Mallalla, miten koivun kasuu juontosaksilla tapahtui. – Mutta kyllä se hevonenkin oppi, ei sekään halunnut tehdä turhaa työtä, kertoo Reijo ja muistaa kuvaavan esimerkin:

-Tamma oppi niin hyvin koivun kasaamisen, että saatoin jättää ohjat maahan, kun se kiskoi koivukasan toisella puolella kaljuja pitkin uutta runkoa kasan päälle. Se ei 10 senttiä heittäny, kun sen piti omin päin pysähtyä, että puu jäi kasan päälle. Syrjälän Eino katto sitä touhua ja sano, että mä oon sulle pullon velekaa, jos tuo puu jää kasan päälle. Kun tamma kuuli, että tukki kolahti kasan päälle, se pysähty siihen. Eino sano, että tuota hän ei olis uskonu!

Eila Niittynen ja Reijo Kettunen tekivät lähes 10 vuotta yhdessä hevossavottaa, välillä lapsetkin matkassaan.

 

Vuosina 1963-70 Reijo teki töitä metsässä yhdessä silloisen vaimonsa Eila Niittysen kanssa. Näihin aikoihin pariskunnalle oli kolme pientä lasta, jotka olivat kesäaikaan työmailla mukana. Eila lähti mieluummin metsään kuin oli kaupassa myyjänä. Metsässä tienasi paremmin ja maatalon tyttö oli oppinut riuskaan työntekoon hevosen kanssa jo pikkulapsesta:

-Metässä mä oon tehny kaikkea paitsi ajanu monitoimikonetta ja keränny pystypuista käpyjä. Kyllä kaupassa olo oli lasten leikkiä siihen verrattuna, miten oikeesti töitä tehhään! Eila nauraa ja vakavoituu sitten: - Sä voit menettää talos ja rahas, mutta se mitä sä osaat tehdä työtä, sitä sulta ei voi ulosmitata!

Jos joku palstan liepeillä olikin epäillyt, miten hentoinen nainen osaa ottaa tukkia metästä, vaikenivat epäilyt nopeasti, kun Eila tarttui suitsiin. Reijokin muistelee nauraen, miten hän varoitteli Eilaa pahasta notkelmasta – ja kaatoi oman halkoronkkelinsa juuri samassa paikassa.

-Olihan siinä päiviä, että kaikki meni pieleen: länget särky ja nupit irtosi, mutta sitten oli sellaisia aurinkoisia, lämpimiä maaliskuun päiviä ja Liekki lönkytteli kohti laania … Eila muistelee pariskunnan yhteisiä savotoita. Herkimpiä ovat muistot, kun ollaan kesäaikaan koivua kasaamassa Päijänteen rantamaisemissa ja lapset saavat leikki mukana leikkejään ja väliin ratsastaa hevosella.

Kuuntelijalle tulee väistämättä mieleen, oliko tuollaisissa rivakoissa savotoissa vakavia vaaranpaikkoja. Reijon mukaan vaaranpaikkoja oli lopulta yllättävän vähän. Kun ajoa usein tehtiin kevään kanssa kilpaa, oli yhden kerran Päijänteellä jo kiperämmät paikat:

-Kerran  jouduin jättämään Vaherissa Paatsalon saareen toisen hevoseni ja vasta kesäkelillä sain sen tuoduksi lautalla pois. Siinä oli sen verran sitä ruukinjälkeä ja yöllä oli ollu kova pakkanen, niin se kesti aamulla ensimmäisen hevosen kanssa tulla yli, mutta kun tulin illalla toista hakemaan, oli selekä sulana!

Erään kerran Reijo oli tullut vähän turhan suuren kuorman kanssa vuoresta alas pehmeää rekiuraa pitkin, jolloin raskas paino työnsi hevosen ja kuorman mutkasta ulos:

-Sepä ei enää mutkassa kääntynytkään. Siinä oli sellaista sopivan kokoista leppää, jota vasten se painoi hevosen rekineen ja pian ol hevonen melkein kahden metrin korkeudella puussa! Kyllä siinä vähän aikaa sai miettiä, mitä puuta rupiaa katkomaan, ettei mene hevosen mahasta läpi.

Kun Reijo muisteli tätä tapausta Metsätorpanmaan Hyvä hevonen –illassa keväällä 2006, tuli vanhoilta ajomiehiltä heti hyviä neuvoja: ”Sehän olis ollu hyvä siinä ensin kengittää”, mietti Kaino Koskinen, joka opetti tämän kirjoittajalle, että ”se on laiska mies, jos ei kahtele hevoselleen eeltä jäläkeä.” Tämän vuoksi onnettomuuksia sattui vähän: tiedettiin mihin eläin ajettiin.

 

Jaakko Luoma

 

 

 

Reijo Kettunen, www.korpikettu.fi, Laulajantie 180, 41860 TIKKALA (Korpilahti, Vuohensalon saari Muuratjärvessä), 040-777 4206.

 Koko ryhmän yhteydenotot Reijolle.

 

 

Lue lisää:

Reijo Kettunen    Tapio Virtanen     Eeva-Liisa Pitkänen      Eero Salonen

 

© Metsätorpanmaa ry