Aino heittelemässä Laukilla pienkuormia tien varteen 60-luvun alussa. - Kuvan otti sisko Veera (Matikainen).

Aino ajoi tukit ja aurasi tiet

Kun Vuorisen Aino valjasti hevosen tai käynnisti traktorin, jäi moni mies kakkoseksi. Kovan työnteon ja haasteisiin tarttumisen hän oppi kotona, josta jo 11-vuotiaana piti hiihtää ensimmäiseen vieraaseen työpaikkaan: taloon piikomaan seitsemän kilometrin päähän!

Joka kulki savotoilla Hirvimäessä ja Keltasuon kämpällä 50- ja 60 –luvulla, kuuli varmasti Vuorimäessä asuvasta Ainosta, joka ei voimiensa ja riuskojen otteidensa puolesta jäänyt kakkoseksi miestenkään porukassa. Aino selätti miehet tarvittaessa aivan konkreettisestikin: kerran Vuorimäessä oli kortteeria kova ruukinajaja Antti Järvinen eli Sivulan Antti, joka illan kuluessa teki kuppia talon Eino-isännän kanssa innostuen lopulta painiin, johon vahvaksi tiedettyä emäntääkin kurillaan houkuteltiin mukaan. Aino kuunteli aikansa miesten hiprakkaista huulen heittoa, kuivasi kätensä essuun ja kävi heittämässä oman Einonsa lattiaan niin, että tältä otsanahka rypistyi:

- Ei arvannukkaan Vuormäen Eino, että mä oonkin kova! Tuli lattiapalkin jälet ohtaan. Antti hoki Einolle, että kärsi ruumis kärsi, kun oot ravittu!

Ainon voisi nimittää Hirvimäen Peppi Pitkätossuksi. Hän on voittanut metsänhoitoyhdistyksen moottorisahan vielä 90-luvun puolivälissä ja kaupan naulanlyöntikilpailun. Se tapahtui 1966, kun Aino ajoi ajokorttia Jyväskylässä ja meni oppituntien välissä käymään ORO:ssa, jossa sai iskeä kilpaa neljän tuuman naulaa läpi vahvan lankun. Aino iski naulan läpi kahdella lyönnillä ja lähti kaasuhella kainalossaan takaisin tunnille jättäen mykistyneen miesmyyjän jälkeensä.

- Oli se kauhean hyvä vasara. Mutta kyllä kättä pakotti sitten autokoulussa.

Ainolla ei ollut kynnystä tarttua miesten töihin. Seppä-isä opetti hänet miesten töihin ja taitoihin eikä hän jaksanut vaivata päätään sillä, miten miehet suhtautuivat tukkia ajavaan naiseen 50-ja 60-luvun maaseudulla:

- En minä hävenny yhtään sitä työtä. Minä olin aina nokkapäässä nostamassa, mutta kyllä isäntä laittoi aina jotain alle, etten ollu niin kovilla. Kyllä mä moottorisahankin otin ennen kouraan kuin isäntä. Meillä isäntä oli emäntä ja emäntä isäntä, kenenkä häpeä se sitten olisi ollut? Mä olen kyllä mehtähommia tehny niin paljon, että meillä on jääny väliin lasit pesemättä!

Miehet suhtautuivat Ainoon kunnioittavasti ja yksi syy taisi olla se, että Ainon ei miesten maailmassa toimiessaan tarvinnut turvautua ronskiin puheenparteen, johon naiset helposti samassa tilanteessa turvautuivat sopeutuakseen ja suojatakseen itseään. Itsetuntoa riitti ja sen pohjalta oli helppo antaa arvo toisellekin: metsänhoitoyhdistyksen tehtävissä Vuorimäessä liikkunut Aulis Hietanen muistaa Ainon tiukkana asiakkaana, joka osasi vaatia kunnon palvelua, mutta ei myöskään tavan vuoksi epäillyt ”herrain” viisauksia, kuten monet tekivät.

Pieni koululainen Aino edessä vasemmalla 40-luvun alussa Hirvimäen koulussa. - Kotialbumi.

11-vuotias lypsi yhdeksän lehmää !

Aino Vuorinen, os. Pitkänen, syntyi tammikuussa 1932 Hirvimäen Välilän taloon Toivo ja Esteri Pitkäsen 10-lapsisen perheen esikoiseksi. Leipä oli tiukalla ja esikoisen piti tarttua aikuisten toimiin pienestä pitäen. Pitkäsillä tytöt eivät tehneet vain naisten töitä, vaan lähtivät nuoresta isän mukana mm. metsään.

- Kun olin seihtemän vanha, olin isän mukana ensimmäistä kertaa rankamehtässä. Isä kanto mut selässään, kun oli niin paljon lunta. Lantaa ajoin hevosella pellolle jo pienenä. Meidät on opetettu työhön!

Ainon äiti oli mm. itseoppinut kätilö ja kuppari ja Aino itsekin ajoi monet vuodet mopolla ihmisiä hoitamaan lehmänsarvet ohjaimissa kalisten. Toivo-isä teki mm. sepän töitä raudoittaen reet ja kärryt. Isän oppi ja apu oli myöhemmin suureksi hyödyksi pikkutilan hoidossa, kun Aino mm. kengitti hevosensa itse. Aino kiittelee myös sisaruksiaan, jotka mielellään tulivat auttamaan.

Kun Aino oli täyttänyt 11-vuotta, piti hänen lähteä ensimmäisen kerran ulkopuolisella töihin sotatalvena 1943. Talossa piika oli saanut lapsen ja yhdeksän lehmää ammui lypsäjää navetassa. Ainolle pakattiin vaatetta kapsäkkiin ja hän työntyi suksineen tukkitielle seitsemän kilometrin taipaleelle. Se tiesi myös koulun vaihtoa siksi talveksi. Haastattelija jo liikuttuu pikkutytön puolesta ja kysyy, eikö 11-vuotias ollut vähän liian nuori noin isoihin työtehtäviin?

- Emmä ihmetelly sitä yhtään, mä olin jo niin paljon sitä työtä ehtiny tehä. Yheksän lehmää huusi navetassa: lypsin ne ja hevosella vejin niille veen, pesin vauvan ja hoijin. Emäntä ei tehny mittää. Niin oli kylymä pirtti, että ves jääty ovenpielessä. Kyllä se oli kamala paikka! Vasikoita oli joka nurkassa ja kaikki maito väännettiin separaattorilla. Hevosen lantakin kannettiin lehmien etteen heinien välissä, Aino kertoo. Tiukan paikan tullen hevosenlannalla jatkettiin lehmän ruokaa toki muuallakin.

Tämän jälkeen Aino oli mm. puotipuksuna kirkonkylällä ja vuonna 1948 hän meni piiaksi Ahovuoreen, josta näihin aikoihin alettiin ajaa maito ja muukin irtoava juuri rakennetun Keltasuon kämpän loputtoman ”kitaan”. Keltasuosta tulikin sitten tämän kulman ja Ainon elämän keskeinen kiintopiste moniksi vuosiksi, kun hän seuraavaksi 1950 meni emännäksi kämpälle ja kahta vuotta myöhemmin kämpän naapuriin Vuorimäkeen miniäksi eli naimisiin Eino Vuorisen kanssa. Einon kotipaikka Vuorimäki Koskenpään puolella Hirvimäkeä oli vanha Niinimäen valtionpuiston metsänvartijan torppa. Einon isä Hannes oli toiminut metsänvartija-työnjohtajana vuodet 1916-1950 lunastaen torpan itselleen ja jo hänenkin isänsä oli ehtinyt tehdä samaa työtä kruunun metsäomaisuuden vahtijana.

Kun Aino meni emännäksi Vuorimäkeen, tiesi se automaattisesti työtä metsävaltionkin eteen  - ja aika usein talkoopohjalta tai vähäisillä korvauksilla. ”Kyllähän tuo Aino on niin hyvä pitää”, ihastelivat pomotkin.

Keltasuon emäntänä ja tukinajurina

 Aino kämpän emäntänä 50-luvun alussa Keltasuolla Korpilahdella. - Kuva: kotialbumi.

Aino Vuorinen ehti olla Keltasuon kämpän emäntänä 1950-1954 ennen kahden poikansa syntymää. Emännän tehtäviin kuului ruoan laitto, vedenkanto, siivous ja kämpän sekä saunan lämmitys. Sen lisäksi Aino vei Vuorimäkeen miesten vaatteita korjattavaksi, olihan hänellä ompelukone.

Työmaita vetivät 50-luvun alkupuolella alueen metsäteknikko Väinö Niinioja ja työnjohtaja Uuno Leino, joka hankki emännälle ruokatarvikkeet. Esimiehet olivat tarkkoja: aina oli valtion pussissa viimeinen markka menossa ja puheet sen mukaisia. Aino venytti pomon ohjauksessa muonavaroja äärimmilleen:

-Leino toi sianpuolikkaan ja paistoin siitä miehille lihaa Vuorimäessä, kun siellä oli leivinuuni. Leino määräsi, että miestä kohden kolme lihanpalaa täytyy piisata: et enempätä paista!

Kotona oli helpompi laittaa ruokaa, sillä ensimmäinen Keltasuon kämppä, jonka sotavangit häthätää kyhäsivät sodan loppuvaiheessa, oli kaikin tavoin epäkäytännöllinen. Hella oli liian pieni ison porukan ruuan laittoon ja hormista jopa puuttui sulkupelti, jonka vuoksi kämpän nuorin laitettiin aina kiipeämään heinäsäkki yöksi piipun nokkaan!

Aino olisi miehille mielellään paistanut läskiä vähän reilummallakin kädellä, näkihän hän, miten lujilla nämä metsässä olivat. Erityisesti on jäänyt mieleen yli kaksimetriset tukinkääntelijät Karppinen ja saakoskelainen Armas Lindqvist, joka joutui aina pyytämään lisää ruokaa ison vartensa ruokkimiseksi. Karppinen puolestaan paistoi välillä läskiä metsässäkin ja kuivatteli yläruumis paljaana nuotiolla vaatteitaan ja oli yltä päältä pihkassa: hän teki pitkää päivää ja otti sen jälkeen pitkän ”lomankin”.

Kovista ajomiehistä Aino muistaa erityisesti Remulan isännän, Jokisen Uskon ja Sivulan Antin eli Antti Järvisen, joka oli väliin kortteeria Vuorimäessäkin, mutta ei kämpällä. Enimmillään Vuorimäessä oli 50-luvun alussa kortteeria kahdeksan miestä ja kolme hevosta. Kämpällä kortteerasivat kauempaa tulleet ajurit, kuten Pohjanmaan miehet tai Jämsän puolelta Vekkulasta tulleet.

Aino osallistui metsätöihin aina kun perheen- ja karjanhoidolta ehti. Vuorimäessä oli aluksi vain kaksi lehmää ja pientä karjaa, joten hänelle jäi kesäisin aikaa osallistua miehensä ja sisariensa kanssa kulottamiseen ja kylvöön. Talvella hän ajoi tukkia.  Eräskin talvi juonnettiin viiden omistajan maalta koivuja. - Minä siinä ajossa olinkin päätekijä! Aino muistelee.  Reet olivat hänen isänsä tekemiä. Syksyisin Aino kasasi kesällä kaadettua vanerikoivua siinä kuin miehetkin. Tämä työ vaati silmää, taitoa ja vikkeliä kinttuja, kun seitsenmetrisiäkin runkoja lyötiin juontosaksiin, ”haukkaan”,  kiinni ja kiskotettiin vieressä juosten hevosella kasaan.

- Jos oli vähänkin vireä hevonen, niin siinä täytyikin mennä perässä!

Kuorma on valmis, nyt mennään! Aino oli rivakka metsässä ja kämpän keittiössä. Kuvan otti Veera-sisko

60-luvun alussa.

Metsätöiden lisäksi Vuorimäen emäntä ajoi hevosella kaiken muun mitä pikkutilan töissä piti: kynnöt, heinätyöt ym. Kun Vuorimäen pellot olivat kiviä täynnä, oli niittokoneen ajaminen taitopeliä: - Se oli saatava pysähtymään just ennen kiveä tai meni vehkeet rikki.

Kun Vuorimäkeen hankittiin traktori 1966, opetteli Aino tietenkin heti sen käytön, kuinkas muuten ja kävi sillä mm. nostamassa viiden talon perunat  ja ryhtyi auraamaan Keltasuon ja Vuorimäen 2,5 km:n tien veljensä tekemällä auralla. Hevosvuodet mukaan lukien aurausta riitti 20 vuodeksi. Näihin aikoihin peltoala oli noussut 14 hehtaariin ja lehmäluku kuuteen, joten maatalon työt lisääntyivät ja ulkopuoliset metsäajot vastaavasti vähenivät.

Metsätöitä jarrutteli myös ikävä onnettomuus, johon Aino Yhtyneiden ajossa 1965 Töyryn Reijon metsässä joutui: hevonen upposi pehmeään suohon, ja kun hän kiirehti irrottamaan aisaa, painoi aisa polven rikki. Aino sai itse otetuksi eläimeltä rinnustimen auki, jonka jälkeen lähdettiin keskussairaalaan ortopedin tutkittavaksi. –Kas kun te hevosen alle jäitte, miksi ette miehen alle jäänyt, lohkaisi vitsikäs tohtori. Polveen laitettiin tekonivel. Kun intensiivinen työjakso katkesi ja metsä vaihtui sairaalan valkoiseen petiin,  menivät yöt hevosunia nähdessä: petinaapuri ihasteli, kun Korpilahden syvistä metsistä tuli reipas hevostyttö, joka huusi unissaan prrrruuta tukkikuormaansa jarruttaakseen!

Aino käyttelee moottorisahaa vieläkin, sillä Einonsa kuoleman jälkeen hän teki Jämsään omakotitalon 70-luvulla ja se lämpenee puilla. Aukkoja on pitänyt raivata ja polttopuuta ottaa, sen minkä intensiiviseltä mansikanviljelyltä ehtii. Aivan viime vuosiin asti hän on myös nuohonnut talonsa hormit kerran kuussa, koska ei ole järkeä  ”lämmittää nokea”. Jos joku ihmettelee 75-vuotiasta naista moottorisahan varressa heilumassa, voi Aino lohduttaa häntä, että tätä laitetta hän on käyttänyt enemmän kuin pölynimuria siitä lähtien kun moottorisaha 1960 Vuorimäkeen hankittiin. Ainon savotoiden jälki ei muuten ollut huonompaa kuin miestenkään, konstithan olivat samat:

-Puolet puusta poikki, sitten laippa pois ja kiila väliin, niin se meni varmaan siihen mihinkä meinasi. Ei sitä passannu kaataa toiseen runkoon, se saatto särkeä sen, hän opettaa.

Jaakko Luoma ( Kimmo Jokinen )

© Metsätorpanmaa ry