Sievälä  - Hirvimäen viimeinen torppa

 

 

 

 

Kivilahden perhe asui sodan jälkeen Hirvimäessä Jämsänkosken rajan tuntumassa olevaa Sievälän vuokramökkiä, jonka

resurssit oli pian laskettu: hevonen, lehmä ja sika sekä hehtaari maata, josta saatiin peruna ja juurekset. Rehu eläimille

kerättiin talollisten ojanreunoista ja metsistä ja maksettiin työnä. Isä-Heikki ja pojat hakivat metsätyöstä rahan,

joka pantiin yhteiseen kirjekuoreen piirongin laatikkoon.

 

 

 

 

Korpilahden metsäkulmat ovat olleet täynnä mökkejä, joista ei koskaan kasvanut edes pientiloja: niiden tehtävänä oli ruokkia hevonen ja mies, mahdollisesti useampikin, talven metsäajoja ja hakkuita varten. Suvi vilahti talveen varustauduttaessa, näin myös 7-henkisessä Sievälässä:

 

-Isä oli uuttera: heinää ja kuivaa polttopuuta piti olla jemmassa ja kuoppa täynnä perunaa ennen talvea, sitten pärjättiin, muistelee Veikko Kivilahti (s. 1932). Heinä ruukkihevosella ja lehmälle oli kerättävä hangollinen kerrallaan. Sitä löytyi talollisten peltojen reunoista, kivikoista ja ojanluiskista: sieltä minne ei niittokoneella menty tai viitsitty muuten vaivoitella. Joku heinä löytyi myös metsän puolelta ja sekin niitettiin ja kannettiin haravan sapilaalla pellon puolelle kuivumaan. Ojien pajukotkin pyydettiin talosta käyttöön ja tehtiin kerpoiksi ja kuivattiin. Joka korsi maksettiin, kuten myös hevosen metsälaidun, tekemällä taloihin työtä. Vähitellen kuusenhavuilla suojattu heinäsuova tallin seinustalla kasvoi kokoa.

 

-Kyllä me aina jotenkin pärjättiin, kun oli vaan se yksi lehmä ja sekin kevättalven ummessa. Koitettiin niin paljon vuokrata niitä pellonreunoja, ettei me paljoakaan jouduttu heinää ostamaan. Hevosen ruokapuolikin oli aika heikkoa: heinää oli, mutta jauho ja kaurat oli enemmän makupaloiksi. Lisäksi tehtiin veteen apetta niin, että hakattiin hakoraudalla oljista silppua, johon sekoitettiin vähän ruisjauhoa.

 

-Kun sen verran rikastuttiin, että saatiin sianporsas hankituksi, kaivettiin sille ojasta paksuja ulpukan juuria, joita isossa padassa keitettiin. Kun sille kaikkea kerättiin, niin kyllä siitä joulun alla paisti tehtiin. Mutta ei sitä kinkkuna syöty! Sen piti kestää pitkään, kun siitä tehtiin joka-aamuinen kastike sipulin ja ruisjauhojen kanssa, muistelee Kivilahden Veikko.

 

Kastikkeen ja perunan voimalla mentiin talvisin aamuhämärissä metsään. Iltasella sianlihan nokareesta taiottiin perunakeitto. Myös livekala perunan kaverina oli tuttu näky. Sitä ostettiin syksyllä kuivana iso kerpo ja säilöttiin puutiinuun lumen kanssa.

 

Muihin Hirvimäen mökkeihin verrattuna Sievälässä riitti kesäaikana vielä ylimääräistäkin vipinää, sillä mökin vuokra oli maksettava työnä: yksi viikko hakattiin vapun alla halkoa neljä mottia päivässä, satoi tai paistoi, sitten tehtiin taloon viikko toukoa, viikko heinää ja korjattiin viikko eloa. Tämän päälle oli vielä viides viikko, jolloin oli mentävä, ”kun kuhtuttiin”.

 

Maapuiden ottaminen polttopuuksi talon metsistä sisältyi kyllä mökin vuokraan, mutta kun talon metsiä ei ollut hakattu vuosikausiin, ei niissä ollut mitään otettavaa. Puu oli haeskeltava ja ostettava muualta. Vuokra oli kova, täysin torppariaikojen veroinen, vaikka sukulaismökissä asuttiinkin:

 

Vaikka olisi ollut menossa oma hyväkin hanke, se piti jättää ja lähteä talon töihin. Se piti vain hyväksyä, jotta saatettiin asua ja tehdä työtä sen viikon jälkeenkin, miettii Veikko. 40-luvulle tultaessa tilanne kuitenkin helpottui: Hirvimäen viimeinen torppa siirtyi historiaan, kun kivilahdet pystyivät sen lunastamaan Laina-äidin veljeltä itselleen ja 1948 tontille nousi uusi mökki. Näistä hetkistä on muistona harvinainen dokumentti: uudessa tuvassa otettu valokuva.

 

 

 

Elämä hymyilee Sievälässä: ruukinajajan perhe on saanut uuden tuvan valmiiksi omalle maalle 1948.

 

 

”Koulureppu seinään ja mehtään!”

 

 

Veikko muistelee olleensa ensimmäistä kertaa kuusivuotiaana kuorimassa isälle pölliä metsässä. Kouluaikana heitettiin reppu kotimökin naulaan ja riennettiin metsään isän avuksi valoisaksi ajaksi. Lapsilauma teki sitten läksynsä illalla pöydän ympärillä valonaan pieni mustepulloon viritetty tuikku, johon ei sota-aikaan saatu edes lamppuöljyä, vaan moottoripetrolia. Räjähdysvaaran vuoksi tuikun sydän oli upotettuna karkeaan suolaan.

 

12-vuotiaana kansakoulu oli käyty ja alkoi täysi työnteko. Aluksi Veikko oli Lorilan talossa renkinä. Palkkana oli ruoka ja 50 penniä päivässä. Lauantaina maksettiin viikon tili, kolme markkaa. Pian alkoivat täysillä metsätyöt, pimeästä pimeään, kuten aikamiehilläkin:

 

-Aamusella syötiin läskisoosi ja perunat ja lähettiin pimeessä sinne mehtään. Maitopullo oli kääritty paperiin ja sukkaan ja se lykättiin hankeen, ettei se olis jäätyny. Päivä kaajettiin ropsipuita ja halakoa ja vähän kiireeltään haukattiin leipää ja maitoa: siitähän rupes palelemaan ja tuli kiire taas töihin! Kun talvinen päivä on lyhyt, niin iltasella tulitikun valossa vielä kateltiin, missä puussa on leima ja lyötiin siihen reilumpi leima tai kaajettiin puita valmiiksi. Aamupimeessä ei sitten tarvinnu katella, missä se leimattu puu on, vaan pääsi heti jatkamaan ja vääntämään kasaan. Kyllä se kova työ opetti, miten päin tätä tehään!

 

Keväällä Hirvimäen notkot olivat täynnä uittoa ja ajoa odottavaa puuta, josta riitti vielä monta työvaihetta: piti kuoria, ristikoida, hakata vesileimat ja pyöritellä uittopuu veteen. Vieritysurakat olivat haluttuja ja kytättyjä: jos oli hyvä tuuri ja sattui mukava takatuuli, saattoi päivässä tehdä viikon tilin. Sodan jälkeen oli isoja hakkuita, mikä tiesi edelleen kesäajaksi töitä metsän uudistamisessa: raivattiin, kulotettiin, istutettiin ja siemennettiin. Näissä hommissa olivat myös Veikon siskot mukana.

 

Veikko laskee tehneensä kaikkea metsätyötä, mutta uitossa tarvittava, kuusennäreestä haudottu ja väännetty pontikkavihta jäi hänelle mysteeriksi: miten ihmeessä tämä väännetty vänkkyrä osattiin liottamisen jälkeen oikaista ja sen jälkeen lenkittää sillä uittopuomit yhteen!

 

 

 

”Minä tykkäsin siitä hevosesta!”

 

 

Sodan jälkeen Hirvimäkeen rakennettiin valtion maille Keltasuon kämppä ja polkaistiin käyntiin isot hakkuut. Keltakämpästä tuli Sievälän perheen kiintopiste moneksi vuodeksi, varsinkin kun sen pomona hääri ensimmäiset vuodet inhimillinen mies Tuure Puupponen, joka ajatteli myös mökkien väkeä eikä vain puuvirtaa Jämsänkosken tehtaalle. Parin kilometrin polku Sievälästä kämpälle tuli tutuksi myös Veikon siskoille, jotka olivat mukana mm. kulotuksissa ja istutuksissa.

 

Työnjako torpassa muodostui nopeasti sellaiseksi, että velipoika oli päiväpalkalla laanilla ja isä päiväpalkalla ns. metsämiehenä, joka auttoi kuormien teossa ja nuorukaisikäinen Veikko ajoi hevosta vanhempien mökinmiesten joukossa:

 

-Se vain itsestään kulkeutu siihen, ettei ne muut enää yrittänykään ohjaksiin. Minä tykkäsin niin peijakkaasti siitä hevosesta ja mä luulen, että se hevonenkin tykkäs minusta! muistelee Veikko ajopeliään Sopua, vankkaa ruunaa, joka ei turhia hötkyillyt:

 

-Sopu tulla jupsi harvakseen, mutta niin isoa kuormaa et laittanutkaan, että se olis välille pysähtyny. Vaikka näytti, että se oli laiska hevonen, mutta sillä se työ kävi. Eikä se ollu märkä milloinkaan, kun päästiin laaniin. Olihan niitä teputtajia, jotka hakkas jalakojaan ja hyökkäs muutaman sata metriä ja taas pysähty. Ne oli höyryssä ja märkiä, kun laaniin päästiin. Ne oli pihavirmoja eikä hyviä metässä, Veikko muistelee.

 

Pisimmillään Sovulla ajettiin puuta Karhukorvesta kuuden kilometrin takaa. Alkutalvi mentiin kahden reisun ajoa, mutta keväämmällä valon lisääntyessä tehtiin joka toinen päivä metsässä vähän ylimääräistä valmistelua ja päästiin seuraavana päivänä ajamaan kolmaskin kuorma, jolloin ajoa tuli peräti 36 km, josta 18 km kuorman kanssa. Silloin Sopukin ihmetteli ja pyöritteli närkästyneenä häntäänsä, kun ruukinraiteelle piti työntyä kotimökin ohi vielä kerran ennen talliin ja ilta-appeelle pääsyä.

 

Kun kotiin sitten lopulta tultiin, otti Sopu keväisen iltataivaan alla ensin kunnon lumikylvyn eli hieroi itsensä lumihangessa, jonka jälkeen se harjattiin ja vietiin talliin iltaselle. Myös ajomiestä muistettiin: isä tai muut veljet heräsivät aamuhämärissä Sopua ruokkimaan, jotta Veikko sai tiristää lyhyestä yöunestaan kaiken irti.

 

Kuten asiaan kuuluu, miesten kesken oli aina pieni kisa siitä, kuka ehtii tuoda aamupäivällä ensimmäisen kuorman laaniin – paitsi silloin, kun elohopea meni 20 miinusasteen alapuolelle, silloin kukaan ei olisi välittänyt olla ensimmäinen:

 

-Kun oli niin kiree pakkanen, että vonkui, niin silloin ei ollu kiirettä mennä ekana, kun se raijje oikein jurras. Kun yksi kuorma oli menny, se kuluki jo helepommin.

 

Kilpailu ei jäänyt vain ruukinraiteelle: kevättalvella pidettiin viikonloppuisin Tavilammen jäällä pienimuotoisia kilpa-ajoja. Rajalan Topi Vuorimäen suunnasta sai poikkeusluvan ajaa yksikseen vastapäivään, koska väitti hevosensa olevan sellainen, ettei se osannut juosta rataa oikein päin.

 

 

Mökin poika tyytyi vähään

 

 

Sievälän miesten hankinnat päätyivät yhteiseen kirjekuoreen piirongin laatikkoon. Sieltä rahaa otettiin kun tarvittiin. Mutta maalikylien huvit eivät mökin poikia houkutelleet:

 

- Kotitunnelma oli hyvä ja rauhallinen: mihinkään ei tehny mieli. Jos kylillä kävi, tuli kiire kotiin, kun siellä oli hyvä olla. Eikä me pojat oltu totuttu rahaa käyttämäänkään. Kun kirkolla kävi ja joutu koko päivän odottamaan linja-autoa takaisin, niin eipä sitä juuri kahvikupillista arvannu ostaa!

 

Laina-äiti jopa koitti patistaa poikiaan kilometrin päässä olevalle tanssipaikalle, jotta kylällä ei olisi ruvettu puhumaan, että äiti ei päästä. Pojat ottivat mieluummin onget ja suolaa ja lähtivät metsälammelle yöksi ahvenia paistamaan. Kun Keltakämpän kulkujätkät lähtivät ryyppyreissulleen Sievälän pihasta, katsoi mökin väki sitä ihmeissään ja suruissaankin, erityisesti äiti, sillä jätkien matkassa oli poikasiakin:

 

- Kyllä se säälitti, kun näki, että huonoissa vaatteissa tehdään työtä pyhää arkea ja saadaan lopulta iso tukku rahaa ja sanotaan, että minä käyn ostamassa hyvän puvun, mutta tullaan kolmen päivän päästä meidän pihaan taksilla kekkulissa samat pihkaiset vaatteet päällä ja koskenkorva pullo kädessä ja sanotaan, että minä ostinkin kirkkahan puvun! Ja taas alko sama homma. Tuntu, että onko elämällä mitään merkitystä.

 

Jätkä oli silti reilu, humalassakin. Veikko-pojallekin laskettiin käteen kunnon maksu, jos hummausreissulta palannut jätkälauma patisti poikaa heittämään heidät reellä kämpälle. Siihen tarvittiin laidallinen halkoronkkeli: tukkireen kyydissä miehet eivät olisi pysyneet. Erään tällaisen heittokeikan jälkeen Veikko löysi myöhemmin yöllä pihamökistä tiedottomassa tilassa olevan jätkän, joka oli lähtenyt hortoilemaan 30 asteen pakkasessa takaisin huvituksia kohti. Mies kiskottiin uunin viereen sulamaan. Seuraavana aamuna riitti pelastetulla ihmettelemistä.

 

Perheelliset miehet eivät näin eläneet, kyse oli lentojätkistä, jotka tulivat Veikolle tutuksi myöhemmin myös Kymi-yhtiön kymppinä, jonka tehtävänä oli leimata ja järjestää hakkuut sekä maksaa kotit ja tilit. Yhtä pakottavana kuin ryyppyretken kutsu saattoi lentojätkälle iskeä myös polte tien päälle ja maiseman vaihtoon: - Kesken päivän ukko saattoi sanoa palstalla, että nyt luetaan tili, hän lähtee, vaikka olisi ollut miten hyvä palsta menossa. Ei siinä auttanut kuin laskea pöllit ja istua kannolle tekemään tiliä!

 

Vähältä piti, ettei Veikosta tullut pysyvästi yhtiön miestä. Vaikka hän oli jo 1959 vaihtanut vakuutushommiin, tuli Kymin piiriesimies Kauko Sippola hakemaan häntä vielä kotimökistä yhtiöön töihin. Paikka firman sahateollisuuskoulusta oli odottamassa. Mökin poika oli osoittautunut niin päteväksi metsätyömaiden järjestäjäksi ja urakoiden ja hintojen laskijaksi, että häntä ei olisi tahdottu päästää firmasta pois.

 

Jaakko Luoma

(Julkaistu Hirvimäki-Horkan kyläkirjassa v. 2008)

 

 

Vekkula ruukkilaisten kylä

Antti ja Virkku

"Mökkiläisen on osattava kaikkea!"

Sievälä

Metsätorpanmaan historiaa ja tarinoita        

© Metsätorpanmaa ry