Hevosen varassa asutettu maa:

 

Yli 100 vuotta komeaa keskisuomalaista ruukinajon historiaa !

 

 

Metsätorpanmaa- yhdistys pyrkii pelastamaan hevoskauden ”suuren tarinan” eteläisen Keski-Suomen metsäkylistä: kertomuksen siitä, miten torppari-pienviljelijät vastasivat yli 100 vuoden ajan siitä, että teollisuus sai halvalla puunsa pois metsistämme.

 

Metsäkylien asutushistoria on oikeastaan yhtä kuin metsäajojen historia. ”Mökeistä”  nouseva sahateollisuus ja paperi- ja vaneritehtaat saivat 1800-luvun puolivälistä lähtien työvoimansa, ennen kaikkea vetovoimansa, siis miehen ja hevosen. Ei teollisuus olisi voinut sellaista armeijaa itse ylläpitää, mutta hajautettuna tuhansille pikkutiloille järjestelmä toimi mainiosti.

 

Kun Korpilahdelta ja Jämsästä löytyvät Suomen hankalimmat ajomaastot ja suurimmat puut, ovat hevoskauden puunajotarinat täällä erityisen mielenkiintoisia ja oikeasti sankarillisia: täällä todella otettiin miehestä ja hevosesta mittaa! Eikä siinä pelkkä voima riittänyt: hyvä ajotarina kertoo yleensä myös miehen nokkeluudesta ja taidosta, jolla vastukset voitettiin.

 

Oma erityisleimansa tulee myös laajoista valtionmaista, joita on erityisesti Korpilahden pohjoisosissa. Sinne perustettiin ensin yli 80 kruununmetsätorppaa ja myöhemmin toinen mukana asutustiloja 20- ja 30-luvuilla. Ne oli alun alkaenkin ajateltu hakkuu- ja ajotyövoiman tukipisteiksi. 20-luvulla alkaneet valtionmetsien hakkuut tukeutuivat tähän asutukseen. Näissä mökeissä asui todellinen köyhä metsäkansa, joka teki vielä suhteellisen myöhään valtavan raivaustyön voidakseen asua mökkejään ja saadakseen epäedullisiin oloihin raivatuista pelloistaan särpimen perheilleen.

 

-No se oli metsäfirmojen kannalta täydellinen ratkaisu. Niiden ei tarvinnu liikkua ja haeskella sitä työvoimaansa, vaan se  oli siellä korvessa valmiina. Riitti kun sanottiin, että tuossa, aletaan! kuvaa korpilahtelainen kunnallismies Taito Vallenius (s.1918) hakkuiden nopean laajentumisen aikaa 20- ja 30-luvulla Korpilahden pohjoisilla kylillä. Hän itse lähti ajoon 14-vuotiaana Ylä-Muuratjärven Rähäkkälän kruununpuistoon perustetusta Rähäkkälästä, jossa oli 14 entistä asutustilaa.

 

Metsäkansa eli ”ruukinraiteiden” eli samoja paikkoja kulkevien tukkiteiden muodostaman hermoverkon varassa: se tiesi työtä ja tuloa. Elämän keskipiste oli hevonen, sen varassa oli kaikki. On hämmästyttävää, että 1910 maataloustiedustelun mukaan Jämsän Vekkulan torpparikylässä yhtä lukuun ottamatta joka mökissä oli hevonen. Kyseessä oli siis oikeastaan ammattiajureiden puoliteollinen kansanluokka. Rintamaiden torpissa ja mökeissä hevonen oli paljon harvinaisempi.

 

Kun torppareiden huonoa asemaa tutkinut Keuruun kirkkoherran poika Axel Waren kulki 1800-luvun lopussa Pohjois-Hämeen ja Keski-Suomen metsäseutuja, hän hämmästyi metsäajojen yleisyyttä: kaikki jotka kynnelle kykenivät, olivat tukinajossa, jolla saattoi ansaita monin verroin paremmin kuin sahatyöläisenä. Tähän aikaan torppari, vuokraviljelijä, saatettiin kirkonkylällä määritellä, että ”torppari on se, jolla on hevonen”.

 

Keskisuomalainen torppari ja myöhempi itsenäinen pientilallinen olikin pitkään enemmän metsätyöntekijä ja rahdinaja kuin maanviljelijä. Näin oli vielä viime sotien jälkeenkin. Päähuomio kiinnittyi metsäajoihin ja hevoseen, lehmä ja karjatalous oli enemmän sivuseikka. Peltoa oli aina liian vähän ja jos rehusta tuli tiukkaa, ajoi hevonen lehmän edelle, sillä hevosen varassa oli perheen rahatulot: 

 

-Ilman sitä hevosta ei koko juttua olisi ollut. Se oli kuin kultakimpale, jota koko perhe vaali ja kävi yölläkin katsomassa. Sitä syötettiin ja ”pohjattiin” hartaudella talven ajoja varten, muistelee korpilahtelainen Raimo Järvinen Hirvimäen Sivulan ”torpan” väen suhdetta hevoseensa Virkkuun, joka olikin erinomainen ruukkihevonen: iso, vahva ja  rauhallinen. Ja legendaarinen ruukkilainen ja hevosmies oli myös Raimon isä Antti Järvinen, joka osasi ottaa tukin kuormaansa ”konstilla”.

 

Vekkula ruukkilaisten kylä

Antti ja Virkku

"Mökkiläisen on osattava kaikkea!"

Sievälä

 Vuormäen Aino, tukinajuri

Metsätorpanmaan historiaa ja tarinoita        

© Metsätorpanmaa ry