Vekkula, ruukkilaisten kylä

 

Isän kanssa mäntiin ja laulettiin männessä!”

 

 

 

 

Voitte Nieminen lähdössä Heikki-isän ja Lahja-tamman kanssa savottaan 1959. - Huiskulan albumi.

 

 

 

 

Vekkula syntyi ”rahinajojen” ansioilla ”ruukinraiteiden” varteen ”  - siis metsäajojen ja hakkuutöiden varaan.

Metsään lähdettiin isän matkassa, yleensä viimeistään 15-vuotiaana.

Työtä riitti ennen lähes läpi vuoden.

 

 

-Yksissä mäntiin ja laulettiin männessä, muistelee Salosen Eero Lamminmäestä metsätyöuransa alkua 50-luvulla isänsä kanssa. 15-vuotiaana touhu pyöri pojilla jo yleensä täysillä, kun oli käyty kansakoulu lisäluokkineen sekä rippikoulu. Sitä ennen oli jo oltu vapaapäivät isän mukana metsässä.

 

Se rippipukukin oli hankittu omilla metsätyöansioilla, yleensä halon tai massan hakkuussa ja kuorinnassa, ”koloamisella”. Huiskulan Voitolla puku mahtuu vieläkin päälle. Sen ajan 15-vuotiaat olivat ruumiillisen työn koulimia isoja rontteja, miehen oloisia, vaikka poikasia vielä olivatkin. Tämä synnytti pojissa myös halun käydä miehestä, pystyä samaan metsätyössä:

 

-Vaikka poikasena sinne lähdinkin, niin kyllä mä olin kuorman kanssa samaan aikaan raiteilla kuin toisetkin, emmä niistä jälkeen jääny! kehaisee Salosen Eero. Mäen Pauli Leuhulasta muistelee, miten huolissaan äiti oli, kun poika ei malttanut tulla ajoissa kotiin palstaltaan. 15-vuotias oli saanut Lahtisen Ilmarilta hyvän halonhakkuupalstan läheltä entistä kouluaan:

 

-Totta kai piti yrittää sitä miehen saavutusta, kun olin kuullut, että miehet sai sellaista viittä mottia. Ja kyllä mä sen sainkin, mutta monesti se venyi kovin pitkäksi se päivä, kun sattui olemaan huonommassa kunnossa pokasaha. Ei ollu vielä moottorisahoja.

Mä yritin vaan sitä viittä mottia täyteen ja eräänkin kerran oli jo iltapimee ja iltalypsyt tehtynä, kun palasin suksilla kotiin ja Mäyhylän ja Kelkkalan välissä törmäsin kotiporukkaan, joka oli menossa ”Naiset mukaan” –toimikunnan iltaan Noukkalaan. Kyllä mä sain äidiltäni sellaisen ripityksen, että en ole eläissäni sen jälkeen saanu. Hullu olin, olishan sen voinu jättää neljäänkin mottiin, Pauli pohtii.

 

- Sitähän lähettiin hevosella ajjaan, kun pystyssä pysyttiin. Isä kahto eellä halkopinolta toiselle tieltä ja huuteli, että aja sieltä ja aja täältä. Eikä sitä kovin iso nassi tarvinnu olla, kun kuivaa halakoa pinottiin yhtä lailla kuin muutkin ja luotiin lunta pinon päältä, muistelee Huiskulan Voitto metsäajojaan vähän toisella kymmenellä. 15-vuotiaana alkoivat sitten tosiajot, kun isä oli murtanut jalkansa kuorman päältä hypätessään eikä palannut enää metsään saatuaan myöhemmin vielä sydäninfarktin. Murrosikäinen poika hoiteli isän kanssa aloitetun ison koivusavotan loppuun, vänkäsi 7-metrisiä koivurunkoja rekeen:

 

- Kyllähän se raskasta oli, mutta siinä taito karttu vähitellen. Ja apuakin sai, kun siinä oli kaksi muutakin miestä niitä koivuja ajamassa ja nuorempi velikin oli välillä koulusta vapaapäivinä apuna, Voitto muistelee.

 

Isän tuki ja turva metsätöissä puuttui kokonaan Ponkkalan Anterolta, Voiton serkulta, joka menetti isänsä alle kouluikäisenä.  Antero muistaakin hyvällä Jalasjärveltä Pohjanmaalta tullutta hakkuumiestä Kallioniemen Penttiä, joka oli Ponkkalassa kortteeria ja opasti poikasta. Vähän vanhempana mainio tuki tuli oman kylän Rossin Matista, joka oli ollut firmoissa pomona ja tottunut laittamaan miestä metsään.

 

- Olin omasta metästä tehny hankintana enimmillään 50 ja 100 motin kauppoja, että just ruoka saatiin, kun Rossin Matti tuli meille ja sano, että olette jo niin isoja pojanholokkeja, että lähette oikein yhtiön kirjoihin! Armeijan jäläkeen se sitten alako täysillä. Se Matti aina touhus ja anto meille rohkaisua: se tuli kahtoon ja kehu ja kannusti, että menkää ja tehkää nyt tuo ja tuo. Se tuli väliin meille kotiinkin istumaan ja kehu, että hyvä on tulos pojilla! muistelee Ponkkalan Antero.

 

Rossi oli muutenkin oman kylän puolta. Kun hän yhtenä kylän isoimpana metsänomistajana myi paljon puuta ja väliin myös pystykaupalla, pakotti hän silti firmat ottamaan hakkuumiehensä metsiinsä Vekkulasta.

 

Tästä käynnistyi Anteron metsäura. Hän ei juurikaan ajanut vieraalle, vaan oli yhtiön sopimusmetsurina veljiensä kanssa. Voitto pääasiassa ajoi: ensin hevosella, sitten yhdessä hevosella ja juonsi traktorilla ja 80-luvulta alkaen hydraulikuormaimella varustetulla maataloustraktorilla– ja ajaisi edelleen, jos yhtiöt isäntää käyttäisivät.

 

 

Matti Rossi kokeilee puomivinssiä, "Joutsalaista", hevosrekeensä joskus 50-luvun loppupuolella.

Hän oli innokas metsätyön vauhdittaja kotikylässään. - Rossin kotialbumi.

 

 

Ruukkilaisten valtakunta

 

 

Ei olisi Vekkulaa ilman ruukinajoja. Täällä se alkoi rytinällä samaan aikaan, kun tukki ampaisi arvoonsa ja sahoja alettiin perustaa Jämsänjoen varteen ja Päijänteen tuntumaan 1860-1870 -luvuilla. Vähän myöhemmin nousi sellutehdas Jämsänkoskelle. Aivan pienistä savotoista ei ollut kyse alun alkaenkaan. Kun Severus Konkola Juokslahdelta otti 1893 toimittaakseen sellupuun Ehikin maalta Jämsänkosken tehtaalle,  hän tarvitsi vaatimattomasti 500 hevosta puun ajoon! Kyllä siellä taatusti oli Vekkulankin miehiä, vaikka emme tiedäkään keitä.

 

-Rahinajossa oli talvella kaikki, joilla hevonen oli. Jolla ei ollu hevosta, se oli hakkuumiehenä. Mehtätyötä oli paljon, kun Jämsänkosken tehaskin lämpeni haloilla, muistele Kinkolan Erkki vuosisadan ensimmäisen puoliskon meininkiä. Muuta hankintaa oli vähän. Kinkolan ohi meni toki talvitie Jämsänkoskelle, jonne hevosraito jolkutti markkinapäivinä kauppaamaan lähinnä voita, mutta myös leipää, talkkunoita, kanamunia, tekipä joku makkaroitakin ja mitä milloinkin keksittiin. Jämsänkosken teollisuusväkeen kyllä upposi kaikki, mitä irti saatiin, mutta paljonkos muutaman lehmän torpasta voita irtoaa myyntiin – varsinkaan keskitalvella, kun rehu on käymässä vähiin ja se vähä varattava hevoselle?

 

-Siellä oli kaikki. Isännät yleensä ajoi ja pojat teki tukkia. Vaimot ja tyttäretkin saattoivat olla apuna. Sama porukka keväällä vielä vieritti järveen ja uitti puun. Kun täällä oli sellaisia yhden kahden lehmän torppia, niin ruoka nyt justiin saatiin omasta takaa, mutta raha piti ottaa metästä. Kyllä siitä puhuttiin, kun leimikko ilmesty kylän laitaan, selvittää Hakasen Mikkokin.

 

-Isä-Reinolla ei ollut kuin neljä tytärtä, joten minä lähdin auttamaan sitä tukinajossa. Sotkin teitä valmiiksi, ettei hevonen olis ollu niin kovilla ja kannoin halakoja tienvarteen. Olisinkohan ollut 14-16 vuotiaana siellä ja hyvin mä jaksoin: hiihdin ja voitin kilpailujakin! kertoo Rajalan Irma, Noukkalan tyttäriä.

 

Entisinä aikoina saatettiin ruukkia ajaa pitkästäkin matkasta. Salosen Eero muistaa isänsä kertoneen ajosta, jolla tuotiin puuta Moksin Uutelanvuoresta Nuorlahteen 25 kilometrin matkasta. Silloin ei tehty kuin yksi reisu päivässä. Vähän epäselväksi on jäänyt,  miksi oli niin kiire, että puu oli tuotava näin pitkästä matkasta hevospelillä. Todennäköisesti firma oli tehnyt ulkomaille hyvät lankkukaupat ja raaka-ainetta oli saatava sahan pöydälle äkkiä. Tähän aikaan savotoita polkaistiin tämäntapaisista syistä pystyyn hyvinkin äkäisesti.

 

Näillä ylipitkillä ajomatkoilla tultiin yleensä isommassa porukassa, jossa tietysti keksittiin monenlaista kisailua ja ajankulua sen lisäksi, että raiteen varressa oli naisten pitämiä kahvipaikkoja. Pakkasen purevuutta ei hätistelty vain kuorman vieressä juoksemalla, vaan ottamalla nassakasta ryyppy jos toinenkin Vekkulan Vaaleaa, jolloin joitakin miehiä piti nostella porukalla takaisin tukkikuorman päälle. On suorastaan ihme, että näilläkään retkillä ei jyrkissä alamäissä tapahtunut vakavia onnettomuuksia. Hevoset olivat kouliintuneet töppöstelemään mäet jarrutellen alas, vaikka kuski ei olisi terävimmässä jarruttelukunnossa enää ollutkaan.

 

Pitkät ajomatkat lyhenivät lyhenemistään 50-luvulta alkaen, kun ajotiet ja autot vähitellen paranivat ja pienempien vesien uitto loppui ja puu ajettiin uittoonkin autoilla isompien vesien, kuten Päijänteen rantaan. Ajomatkan lyhentyessä, alkoi hevonen päästä ”huokeemmalla” ja mies joutua lujemmalle, kun työ oli yhtä kuorman tekemistä ja purkamista. Samaan suuntaan vaikutti sekin, että puuta ajettiin yhä enemmän ”mustana”, ilman kuorimista ja kuivahtamista, jolloin se oli raskaampaa. Ennen massapuu tehtiin ja kuorittiin kesällä halon kanssa, jolloin se kuivahti ja oli kevyttä kuin heinä käsitellä. Tämä puu pyrittiin ajamaan syksyn ensilumilla alta pois ennen rahakkainta päähommaa, tukin tekoa ja ajoa.

 

 

 

 

Taidolla alas hankalista mäistä  

 

 

Oman lisävärinsä Vekkulan ruukinajoihin toivat olosuhteet: parin tonnin painoisen kuorman tuominen alas Vekkulan jyrkistä mäistä ei ollut lastenpuuhaa. Sisu saattoi mennä kaulaan esim. Pohjanmaan lakeuksilta hankintaan tulleilta miehiltä, vaikka näillä olikin yleensä hyvät hevoset.

 

-Me oltiin mäkiin totuttu. Kun niitä oli jo pienenä poikana ranunnu suksilla, niin kyllä sieltä täyty tulla alas hevosellakin. Ja pakko oli olla ohjaksissa, ei sitä yksin voinu laittaa tulemaan, Salosen Eero selostaa. Vauhtia jarrutettiin laittamalla jalakseen rautapanta ja kovimmissa paikoissa vielä sinkkivaijerilla puolen mottia halkoa ankkuriksi perään. Mäet oli tietenkin hiekoitettu ja pahnoitettu vauhdin jarruttamiseksi, mutta silti loppumäestä tultiin usein jo aika juoksua, kun hevonen juoksi kuorman alta pois.

 

-Oli tärkeetä, että hevonen osas pitää mäkilöissä, ettei se lähteny viemään alaspäin. Sen piti osata tulla vähän töppöset harassa alas. Niitä piti vähän kouluttaa noihin mäkilöihin, muutenhan ne olis särkeny ihtensä ja kuskit siellä. Ja kyllä ne oppikin, kyllä hevonen viisas on, sanoo Salosen Eero.

 

-Ei juurikaan haavereita sattunu. No kerran Järvisen Väinö ajoi jyrkkää alamäkeä ja sillä keräänty kauheesti lunta ja jarrupahnoja reen alle ja se kuorma pysähty siihen. Kun Suomisen Kalle tuli perässä, niin sillähän tuotatti sitten paljon herkemmin eikä siinä hevosen auttanu muu kuin nousta Väinön rekeen, kun kuorma työnsi tulemaan. Onneksi se oli hyväjalakanen hevonen: se nosteli jalakojaan ja nousi kevyesti Väinön tukkikuorman päälle. Ei siinä auttanu muu kuin päästää hevonen valjaista pois, muistelee nauraen erästä epiosodia Imppilän Antero, Antero Salminen.

 

-Pollilan vuori oli kyllä paha paikka. Sitä vähän kierrettiin ja mentiin vasta viimeisenä. Siellä olikin ainainen ajo, sanottiin. Mutta kyllä nekin puut lopulta pois tuotiin. Jos ei muut menny, niin Hirvimäestä tuli ne hurjat, jotka sen ajoivat. Häggströmin Olli oli yksi, siltä ei menny pupu pöksyyn. Se on niin kova hevosmies, että taitaa nähdä vieläkin vaan hevosunia! sanoo Salmisen Antero.

 

Pahoista paikoista toki maksettiin vähän ylimääräistä, mutta silti helposta paikasta hankki paremmin.

 

Tukkia ei otettu kuormaan pelkästään voimalla, vaan konstilla, taidolla ja hyvällä suunnittelulla. Jo oman palstan ajojen suunnittelu vaati järjenkäyttöä: fiksu aloitti palstan perältä pikkukuormalla ja täydensi palstan suulta, jolloin työmaalle syntyi ilman reuhtomista hyvät ajoväylät. Tyhmempi taas ajeli umpihankeen ”olympiarenkaita” ja kulutti turhaan hevosensa voimia. Jyrkät mäet korostivat muutenkin huolellista valmistelua ja silmäilyä:

 

-Ei sieltä voinu summanmutikassa lähteä alas tulemaan, kyllä reitti piti aina eeltä kahtella ja pöyhiä seleväksi. Jos se johonkin kantoon tai kiveen otti kiinni, oli vehkeet palasina, sanoo Lamminmäen Eero. Huolellinen hevosmies ei ajanut kulkuneuvoaan umpihankeen tasamaallakaan, vaan tutki edeltä maaston. Silti takareki saattoi isolla kuormalla jäädä kiinni ja upota hankeen, jolloin hevosta autettiin kangella vääntämällä.

 

 

Legendaarisia ruukkilaisia       

 

 

Vekkulassa ei muita ollutkaan kuin legendaarisia ruukkilaisia, kun jokainen koitti parhaansa mukaan repiä leivän talouteensa jäisestä korvesta. Jotkut näyt ovat jääneet kuitenkin elämään kuin filminpätkät ihmisten muistoihin. Yksi muistikuva kertoo Remulan Rikusta, Saarijärven pohjoispuolella olevan Remulan talon isännästä, joka tuntui tekevän yötä päivää työtä kolmella hevosellaan. Hirvimäessä ei niin aikaisin aamulla ehditty navettaan, etteikö Rikun ison, ruskean hevosen setolkkakello olisi jo soinut  pimeydessä, kun hän ajeli savotalle Keltasuon kämpälle.

 

Sanottiin, että ensimmäisellä hevosellaan Riku lähti savottaan, toisella haki kotiin tultuaan vettä ja kolmannella ehti vielä iltahämärissä sonnanajoon. Miehen kuivamaan heitetyt housut kuulemma vielä heiluivat orrella, kun hän aamuyöstä heräsi uuteen työpäivään…

 

Rikun voimista kerrotaan uskomattomia aikalaistodistuksia: milloin hän kantaa ison tukin sylissään rinteestä kuormaan, kun ei halua ajaa hevosta umpihankeen, milloin heittelee samasta syystä halkopinon muutamina karhunsylyksinä kaukana odottavaan rekeen. Rikun nähtiin myös nostavan ja pyöräyttävän umpihangessa tyhjän rekensä tuosta vain tulosuuntaansa.

 

Mutta jos oli Riku korven kontio ja kuningas metsässä, kutistui hän Remulan tupaan astuttuaan metsähiireksi: sisällä määräsi emäntä, joka hoputti miestään koviin työsuorituksiin ja vahti silmä tarkkana, ettei taloon kertyvää varallisuutta vain tuhlattu huikenteleviin ostoksiin, kuten piikkilankaan, kun laitumet saattoi hyvin aidata näreilläkin. Remulaan kertyikin tällä menolla huomattava varallisuus.

 

Salmisen Otto tunnettiin maahenkisenä miehenä, jolla oli viisi poikaa ja siksi kova työ hommata jokaiselle halukkaalle maata alle. Puuta oli tultava tässä projektissa laaniin tasaiseen tahtiin. Antero (s. 1935) ehti isän kanssa ruukinraiteilla nuorena poikana ja kertoo Oton olleen kova koivumies. Siihen aikaan oli vielä sankkoja koivikoita ja vaneri- ja levyteollisuus uutta rakentavassa maassa voimissaan.

 

Koivu kaadettiin 60-luvulle asti kesällä lehtineen rasiin, jossa se lehden imemänä kuivui nopeasti. Alkusyksystä tulivat sitten Otto ja muut kasuumiehet saksineen, kakkuloineen ja hevosineen ja kiskoivat koivut jakamisen ja karsimisen jälkeen kasaan odottamaan talven ajoa. Talven ajo sujui hyvin ja siinä hankki kohtuullisesti, jos oli saanut itse kasata puunsa. Mutta ajo saattoi olla yhtä helvettiä, jos joku toinen oli koivut kasannut  huolimattomasti niin, ettet päässyt rekinesi lumessa kunnolla kasan alapuolelle puita työntelemään, vaan jouduit kaivamaan pitkiä runkoja hankalista paikoista. Otto paitsi kasasi myös ajoi itse ja saipa yleensä ottaa vielä tekomiehekseen tutun miehen Juokslahdelta. Kaikki kävi joutuisasti ja joka koivu tuotiin metsästä pois.

 

-En muista sellaista aikaa, että isällä ei olisi ollut työtä. Isä oli hyvän työn tekijä ja yhtiön miehet halus antaakin sille sitä työtä. Jos hevosmies jätti mehtään puuta, se oli tappiota yhtiölle, kertoo Salmisen Antero.

 

Vanhoista ruukkilaisista moni mainitsee Joukkolan Huugon, Kinkolan Erkin tai vaikkapa Huiskulan Heikin, joka myös kierteli markkinoita ja teki hevoskauppaa. Hakkuupuolelta elää näkynä Mäkisen Einon motti, joka oli kuin piironki. Paljon ratkaisi se, että sai sahan hyvään terään. Kaikki eivät saaneet, mutta eräällä tulosta syntyi silti: Kankaanpään Kalle pani puuta nurin vauhdilla ja väliin ihmetteli, miksi kannot olivat mustia. Kalle vei voimalla.

 

 

Se hyvä hevonen!   

 

 

Jo ammoisista ajoista torpparin, ”mökkiläisen”, tuki ja turva oli hevonen, jonka hankintaan upposi rahavaroja hyvinkin tämän päivän traktorin verran. Kaikilla ei ollut varaa omaan hevoseen, mutta jotka siihen ylsivät, saattoivat ahkeruudella päästä pienen vaurastumisen polun alkuun. Pelkällä hakkuutyöllä se oli jo huomattavasti hankalampaa. Hevosen kanssa pääsi myös vähän helpommalla, varsinkin ennen, kun ajettiin pitemmästä matkasta, jolloin kuorman tekemistä ja purkamista oli vähemmän.

 

Hevonen oli monitoimikalu, jolla ruukinajon lisäksi pääsi muuhunkin rahdinajoon sekä esimerkiksi tien tekoon ym. Vuoden tärkein työmaa oli kuitenkin metsäajot, joihin valmistauduttiin huolella mm. pollea ”pohjaamalla” eli ruokkimalla hyvin. Ajojen aloittaminen oli taidetta: kuormitusta piti osata nostaa tasaisesti, ettei ajanut kulkupeliä ahneuksissaan ”längille”, jolloin talven hankinnat menivät penkin alle. Kesken kovinta ajoa ei heppaa saanut heittää juhlapyhinäkään täysin kuormittamatta, koska sille saattoi tulla lannehalvaus. Kun ruukinajo pyöri täysillä, kävivät niin mies kuin hevonen fyysisesti niin kovilla kierroksilla, etteivät kärsineet myöskään pitkiä lepojaksoja!

 

Vaurauden noustessa useimpiin taloihin saatiin toinenkin hevonen. Imppilän Antero puhuu markkinahevosesta: sen pysyvän, usein varsasta kasvatetun hevosen lisäksi piti päästä kerran vuodessa jo mielenkiinnosta ”vikaa vaihtamaan” markkinoille. Tätä ”vika-hevosta” sitten yritettiin ruokkimalla ym. konsteilla nostaa parempikuntoiseksi.

 

Vikaa saattoi vaihtaa myös paikallisen jopparin kanssa ja ostipa joku ajopelin pohjalaiselta, joka oli näillä kulmilla tehnyt talven hankintaa ja halusi palata pelkän rahatukon kanssa kotokulmille. Pohjalaisilla oli hyvät hevoset ja Imppilän Anterokin oli ostaa sellaisen Keltasuon kämpällä nuorena miehenä 50-luvun alussa, mutta ostamatta jäi. Otto-pappa sitä vähän harmitteli jälkikäteen.

 

Ennen kuolemaansa Otto halusi vielä hommata Imppilää isännöimään jäävälle pojalleen tosi hyvän hevosen. Tuija, kantakirjatamma, löytyi 50-luvun lopulla Mäntästä, jossa tehdas lopetti hevosten käytön ja myi eläimet pois.

 

-Hevonen on hyvä työkaveri. Mä oon aina tykänny hevosista ja mulla oli halu hyvään hevoseen. Isältä tuli kaikenlaisia viisauksia ja neuvoja tässä asiassa. Se näki jo päälle päin, mikä on hyvä hevonen, sanoo Imppilän Antero. Kun Antero 1971 lopetti ruukinajot ja lähti tehtaaseen yksityiseksi traktorimieheksi, piti hän kaksi vuotta viimeistä hevosta tallissa, varmuuden vuoksi. Eihän sitä koskaan tiedä!

 

Hevonen saattoi olla työkaverina myös tukkijätkän veroinen huumoripakkaus: Imppilän Elo ei väliin päästänyt kyliltä tultaessa miestä takaisin tyhjään rekeen, jos tämä oli erehtynyt heittämään suitset käsistään. Kävele sinäkin, tuumasi Elo ja pinkaisi aina juoksuun, kun mies yritti kömpiä rekeen. Hyvää harjoitusta sai Imppilän pojista mm. Aarne, josta kehittyikin kelpo ratajuoksija.

 

 

 

 

Taito ja Sulo Lindeman ja legendaarisen vahva Pekka-hevonen Tollolan pihassa.

 

 

Pekka tuotti paremmin kuin navetta  

 

 

 

-Pekka oli mahtava hevonen, vahva suomenhevonen. Kuormaa tehdessä sait heittää ohjat maahan. Pekka vain katseli ja saattoi kuopia maata, että ”älä enää laita”. Mäen alla se otti kunnon vauhdit, muistelee Lindemanin Alpo (Tollola) sotien jälkeen hankittua isoa Pekkaa, joka sai Vekkulan kulmilla legendaarisen maineen.

 

Pekka ostettiin  automieheltä Järvis-Sulolta eikä se ollut halpa hevonen, olihan se ori Järeän jälkeläisiä. Vähän ikävä sivujuonne kaupassa oli se, että Sulo oli mennyt jo lupailemaan Sirosen Alille, että tämä pääsee Pekalla ruukkia ajamaan Niinimäen kämpälle valtion savotalle. Ali oli Pekkaa jo hyvin ruokkinut, ”pohjannut”, talven ajoja varten ja haaveili hyvistä hankinnoista, kun Tollolan Taito ilmestyi kämpälle Pekkaa noutamaan ja vuokraus raukesi. Tollolan taloudessa Pekka oli pitkään vahva kivijalka:

 

-Sillähän tienattiin. Sehän oli parempi kuin navetta. Paljon enemmän meillä ruukinajolla tienattiin, muistelee Alpo näitä aikoja. Siihen aikaan olivat työmaat lähellä, kun hakattiin isoja perikuntien maita ja puuta ajettiin Saarijärven rantaan tai sitten länteen Koskenpään suuntaan Pettämän rantaan. Monta kertaa sai Pekka puskea tukkikuorman kanssa läpi avoimen Pohjansuon, jossa tuuli kuljetti tiukkaan pakkautuvaa lunta ruukinraiteelle. Tollolasta lähti neljä veljestä hankintaan.

 

-Meillä oli hyvä nuoruus. Se oli rikasta se elämä siihen aikaan. Vaikka oli köyhyyttä, ei ollu nälkää.

 

Salosen Eerolla on ollut puolenkymmentä työhevosta, joista yli muiden tulee mieleen Pilkku, joka oli kuin ”ihmisen aatos”: piti mäessä, osasi nykäistä pinolla käskystä hiukan eteenpäin omin päin ja tarvittaessa jäi odottelemaan raiteelle miestä, piti tästä huolta. Tänä päivänä Eerolla on vielä Vinkki, jolla hän hakee polttorangan ja tuulenkaadot ym. puut metsästään, vaikka pihassa olisi traktorikin:

 

- Hevosen kanssa menee aika niin rattoisasti, kun sille saa puhuakin. Traktori ei vastaa mitään, mutta hevonen heiluttelee korviaan ja kahtelee, Eero miettii. Ponkkalan Antero muistelee, miten he palasivat kotiin savotasta hevosen kanssa ja kolusivat rantametsiä jäniksen jälkiä ja joulukuusta etsien  - ja siirsivät hevosta huutamalla sille jäälle.

 

 

Hyvä firma  

 

Puun ostajia ja ottajia oli nykyiseen monopolimeininkiin verrattuna ennen todella paljon. Paras arvosana annetaan jälkikäteen Kymille, jota pidettiin esimerkillisen jämptinä: se siirtyi ensimmäisenä selkeään tilin maksuun entisajan epämääräisten kottaamisten sijaan, sillä oli parhaiten hoidetut ajoraiteet tiehöylineen ja vesityksineen ja olipa sillä jopa erillinen laanimies, joka katsoi, että puut kasataan kunnolla. Kun Kymillä oli Läyliän takana myös vankat tukkimetsät, joissa pääsi hyvälle hankinnalle, oli se mieluisa työnantaja.

 

-Kymille erityiskiitos. Sillä oli ruukinraiteetkin kuin rautatieraiteet, eivät olleet möykkylästä, sanoo Imppilän Antero.

 

Myös Yhtyneitä pidettiin suhteellisen hyvänä, mutta valtion homma oli jo valtion hommaa: taksat olivat niukemmasta päästä ja kaikessahan valtio aina yritti säästää. Niinpä metsähallituksen Keltasuon kämpälle Hirvimäkeen mentiin sitten, jos ei muuta saatu. Sodan jälkeen Keltasuolla oli suuret ajot ja meno väliin kuin Villissä Lännessä, kun kulkujätkää piisasi. Hankinta ei ollut 50-luvun alkupuolen työttömyyden riivaamana aikana hääppöistä.

 

Aivan oma lukunsa oli Schauman, jolla oli saha ja vaneritehdas Jyväskylässä. Se tarjosi aina alkutalvesta niin heikkoa taksaa, ettei saanut tarpeeksi miehiä ajamaan, jolloin se keväällä joutui paitsi nostamaan taksan yläkanttiin saadakseen miehiä, myös palkkaamaan kyläläisiä kantamaan kopalla lunta ajoraiteelle, jotta puut saatiin kesän alta pois metsästä. Imppilän pojat olivat usein tienaamassa tässä lumisavotassa.

 

-Taisi se lumi sitä mukaa sulaa, kun sitä kannettiin. Kyllä tuli puulle hintaa, väärässä paikassa säästäminen tulee kalliiksi.

 

 

Nyt kylään ajaa vieras kone      

 

 

-Kyllä sieltä ehkä puolet tulosta tuli, miettii Salosen Eero metsätulojen osuutta entisen Lamminmäen tulonmuodostuksessa. Tämä lienee tavallista Vekkulassa – ainakin siihen aikaan, kun pellon määrä oli useammalla tilalla vielä alle 10 hehtaaria eikä karjatalouteen ollut satsattu runsaammin. Metsätyö oli tuki ja turva läpi vuoden, ja jos joskus ei päästy yhtiön savottaan, hakattiin omaa metsää:

 

-Tumput suorana ei oltu koskaan, sanoo Imppilän Antero.

 

Siksi tämän päivän tilanne, jossa vekkulalaiset eivät hakkaa ja aja omissa metsissään, tuntuu pitkän metsätyöhistorian valossa oudolta: kun joku myy metsää, vaappuu pieneenkin savottaan rekan lavetilla juhlallisesti vieraan urakoitsijan monitoimikone ja metsätraktori, vaikka koneita ja taitajia olisi omassakin kylässä, ainakin vielä vähän aikaa. Tätä ei olisi kukaan uskonut, kun maataloustraktorit aloittivat konekauden 60-luvun lopussa:

 

-Silloin ajateltiin, että nämä mökkiläiset ajelee sitten traktorilla niitä puita. Ei osattu kuvitellakaan, että jonain päivänä ajomies tuohon meidänkin metsään voi tulla toisesta pitäjästä enkä edes tiedä, mistä se tulee, pohtii Imppilän Antero. Hän ei kuitenkaan enää eläkepäivillä asiaa suuremmin sure, kunhan se vieras mies osaa tehdä työnsä hyvin. Jos ajomies on entinen metsuri, jälki on yleensä kohtuullista, koska tällä on silmä kehittynyt moottorisahan varressa.

 

Antero kuitenkin siunaa lähiseudun tehtaita: ne pelastivat Vekkulan nuoret työttömyydeltä metsätöiden mentyä. Syrjemmässä tilanne on usein paljon hankalampi.

 

Huiskulan Voitto ja Ponkkalan Antero pitävät nykymenoa suurena tuhlauksena: pienmetsälöiden maassa, jossa yhä suurempi osa puusta on otettava taiten harvennus- ja kasvatushakkuilla, on ajettu metsästä pois paikallinen ammattitaitoinen väki, joka voisi tällä työllä itsensä elättää työttömyyden sijaan ja laskettu metsään velkaiset yrittäjät, jotka yötäpäivää ajamalla yrittävät selvitä miljoonakoneidensa veloista:

 

-Se raha menee nyt kone- ja polttoainekauppiaille. Johan tällainen pienempi mökki eläisi niillä kuluilla, mitä kuorma-autoille maksetaan niiden vehkeiden siirtelystä! manaa Antero.

 

-Eniten harmittoo se työn jäläki, kun nuoret metsät rynnötään isoilla koneilla. Me kun on metässä synnytty ja opittu se työ tekemään, niin ei se meistä vastenmielistä ole. Me nautitaan hyvästä työn jälestä, jatkaa Voitto.

 

Voitto sanoo suoraan, että hän kerää Vekkulan metsästä harvennukselta kertyvän puun samassa ajassa kuin metsätraktorikin  - ja paljon kevyemmillä ajojäljillä. Voiton neliveto-Zetorin metsäkärryn ja hydraulikuormaimen saa 15 000 eurolla, kun erillinen ”ronttosaurus” , metsätraktori, maksaa 10-15 -kertaisesti tämän. Ja Voiton vehkeitä voi käyttää muuallakin: kuljettaa polttopuuta taajamaan tai sahatukkia sahurille ja edelleen laudat rakentajalle, tai aurata talvella tiet. Metsätraktorilla ei saa yleisellä tiellä edes ajaa.

 

Nykyaikainen maataloustraktori olisi Suomen helpoissa maasto-oloissa täysin riittävä ajokone, myös avohakkuulle. Pienempien pääomakulujen vuoksi työn voisi tehdä vähän rauhallisemmin - ja suunnitella paremmin. Ainakaan vielä Vekkulan mäet eivät ole Voiton traktorille estettä muodostaneet: kun on talvella noustu mäki kerran vaikka keulavinssin avustamana, on tätä poljettua väylää helppo seuraavana päivänä ajaa puuta.

 

Vanha maaseudun elinkeinomalli toimisi maataloustraktorin varassa edelleen mainiosti, jos sen käyttöä ei teollisuus aktiivisesti estäisi: 90-luvulla ajettiin ”mökkiläinen”  lopullisesti metsästä vetämällä tienvarsipuun hankintalisä tarkoituksella niin mitättömäksi, ettei sinne kenenkään enää kannata taloudellisessa mielessä lähteä. Tämä tehtiin, jotta voitiin taata urakoitsijoille riittävät työmaat isojen pääomakulujen kuolettamiseksi. Silti heilläkin tahtoo olla vain ”solmuiset köydet” palkkana ajokauden jälkeen, siksi kalliita ovat koneet ja hoidettavat lainat.

 

Jos asiaa ajatellaan vähänkään pidemmälle, vanhan mallin paremmuus vain korostuu: olisi tärkeää, että maaseudulla olisi väkeä, joka seuraa metsää ja tekee siellä koko ajan työtä, vaikkapa kerää polttopuuta. Näin siellä on ammattitaitoinen silmä hoitamassa metsää ja nostamassa sen puuston laatua ja arvoa – ja paikalla ihminen, joka myös kantaa vastuun tekemisistään metsänomistajalle. Tämä ei onnistu sillä, että vieras nuori mies käy motollaan joskus pyörähtämässä ”tohvelit jalassa”, vaikka koneessa olisi miten hieno tietokone.

 

-Me liian sinisilmäisesti uskotaan, kun lehdestä luetaan, miten hyvää tulosta nämä isot vehkeet muka tekee. Olis pitänyt olla joku isompi voima, joka olisi sanonut, että stop tykkänään, näin ei saa tämä homma mennä. Mutta me ollaan kai niitä maan hiljaisia, ei osata nousta kapinaan, miettivät miehet.

 

Toivotaan, että se kapina nousee sitten vaikkapa metsänomistajien suunnasta, nämä kun tutkimusten mukaan haluaisivat luonnonmukaisempaa metsän hoitoa ja uudistamista ja pienempiä uudistuskuluja. Isot koneet vaativat avohakkuuta ja keinollista metsän uudistamista, minkä tulokset ovat kalliita hinnaltaan ja huonoja tulokseltaan.

 

 

Jaakko Luoma

 

(Tämä teksti on julkaistu Vekkulan kyläkirjassa 2007)

 

 

 

 

Vekkula ruukkilaisten kylä

Antti ja Virkku

"Mökkiläisen on osattava kaikkea!"

Sievälä

 
Metsätorpanmaan historiaa ja tarinoita        

© Metsätorpanmaa ry