”Mökkiläisen on osattava kaikkea”

 

 

 

Hiljasen Matti Hirvimäestä tienasi 14-vuotiaana halkosavotassa rippipuvun hinnan, kuten muutkin mökkien pojat.

17-vuotiaana hän oli jo yksikseen hevosella ajossa ja kortteeria muualla.

 

 

 

 

 

Entinen yhtiön kymppi on säilyttänyt mittasakset muistona metsätyöurastaan.

Matti ja Tuulikki Hiljanen Hirvimäen Rajalan mökin pihassa. - Jaakko Luoma.

 

 

 

 

 

Hiljasen Matti (s. 1936) muistaa, miten he lapset heräsivät sota-aikaan jyskytykseen: isä-Evald (1891-1970) parkkasi yön turvin karvaa pois elukannahasta, jota hän oli ensin vaivihkaa liotellut suon perällä pöntössään pajunkuorten kanssa. Nahkaa ei olisi saanut omin luvin tehdä, kun kansanhuolto vahti, laski ja leimasi kaiken, mutta suutari tarvitsi nahkaa ja parikymmentä vuotta itsenäisenä ollut Rajalan torppa niitä pikkutuloja, joiden varassa mentiin eteenpäin.

 

Niitä tuloja tuli monesta lähteestä: suutarin, muurarin, kirvesmiehen töistä ja metsästä:  ruukinajosta ja  hakkuusta.  Evald oli ollut tekemässä Hirvimäen koulua, ja missä hirrestä rakennettiin, oli hän tuttu näky: ”Pystyy oleen nurkalla muutakin kuin kusella”, sanottiin.

 

-Se teki oikeestaan kaikkea. Näiden mökkiläisten piti osata kaikkea, Hiljasen Matti miettii ja kertoo isän lohkoneen tähän tapaan: ”Kyllä mä perunoiden kiehuessa aina yhden lestin vuolen”. Lestejä tarvittiin suutarintyössä paljon ja ne tehtiin tuoreesta lepästä. Samanlainen on ollut Matinkin työura: metsätöiden lisäksi piti hypätä kesäisin mopon selkään ja ajaa tekemään päre- ja peltikattoja, navetoita ja muita rakennustöitä.

 

Vankat taidot ja tarpeellisuus yhteisössään lujitti omanarvontuntoa:  mökkiläinen ei ole huonompi kuin muutkaan. ”Joka ihmisen lapsesta on syntynyt, ei paljon viisaampi ole kuin minäkään”, tapasikin Evald filosofoida opiksi lapsilleen.

 

Rajala on entinen Juokslahden Savion torppa, kuten monet muutkin mökit Hirvimäessä. Saviossa ei yleensä oltu yötä, kun tehtiin taksvärkkiä: se tiesi sitä, että Evald hilppasi jalkapelissä 20 kilometriä pellolle ruista leikkaamaan ja iltaselle saman nopeasti takaisin, pitihän omatkin työt tehdä! Kuukauden päivät yhteensä oltiin vuodessa taksvärkissä, osa jalkapäivinä, osa hevosella. Sen lisäksi tehtiin saavit ja reet. Naapuri Järvisen Oskari teki oman saavinsa piruuttaan lepästä: se hohteli ensin komean punaisena kuin honkapuu, mutta kuivettuaan vääntyi pilalle.

 

Vuosi 1918 löi Korpilahden ja Jämsän metsäkylien kollektiiviseen muistiin mustan jäljen, joka on hitaasti vaalennut. Jämsä oli yksi valkoisten joukkojen keskeisiä kokoamispaikkoja koko maassa, oltiinhan lähdössä kukistamaan punaista Tamperetta. Näin syntyi vaarallinen, kaikille sisällissodille ominainen tilanne: toisen ryhmän täydellinen hallinta nostaa esiin kostonhengen ja sadistiset ainekset, jotka näkevät tilaisuutensa tulleen. Niinpä Jämsäänkin, Saaren taloon, syntyi teloitus- ja kidutuskeskus, jossa päätti päivänsä 70 työmiestä ja torpparia, joista osa ei edes ollut toiminut työväenyhdistysten johtotehtävissä.

 

Hirvimäen torppareista iso osa vetäytyi Kulperinvuoreen vartioiduille tulille, joilta hiihdettiin valmiit pakoladut eri suuntiin. Vekkulassa väki teki kaksi piilokorsua, toisen Talvialan metsäkankaille. Kaikki eivät kuitenkaan välttäneet Saaren talon kauhun kurimusta: sinne hävisi Hirvimäestä lopullisesti Välilän torppari Simo Pitkänen, joka ei ollut edes aktiivi, vaan joutui kostohenkisen ilmiannon kohteeksi.

 

Kun Evald Hiljanen hiihteli yön turvin saunaan ja muonatäydennystä hakemaan naapurinsa Järvisen Oskarin kanssa, kuuli hän suojeluskuntalaisten käyneen Rajalassa ja käskeneen miesten ilmoittautua Saaren talossa. Lyhyen mietinnän jälkeen miehet päättivät lähteä: ei tulillakaan kauaa voisi pakoilla. Pahimpaan varautuneet miehet pääsivät pelkällä säikähdyksellä: kun kuulusteltava oli suutari, lyötiin reki täyteen kenkiä, todennäköisesti jo teloitettujen, ja käskettiin: ”Noi kengät reilaat”.

 

Kansalaissodan jälkeen Rajala itsenäistyi muiden torppien mukana. Nyt ”viisas ihmisenlapsi” Evald teki huonon valinnan: Saviosta olisi saanut lunastaa metsää enemmänkin, mutta Evald valitsi varovaisen linjan ja Rajalaan tuli vain 12 ha metsää. Torpat lunastettiin vuoden 1914 maanhinnoilla, jotka sotainflaatio oli heikentänyt. Vastoin yleistä uskoa, rahanarvo ei koskaan palannut sotaa edeltäneelle tasolle eli metsä olisi ollut lopullisestikin hyvin halpaa. Nyt halpa metsä meni Tampellalle. Peltoa Rajalaan tuli 2 hehtaaria.

 

 

 

 

 

 

Metsätöitä jos

ei ollut muuta

 

 

Metsätöitä Evald teki, jos parempaa hanketta ei ollut. Matti taas valitsi myöhemmin metsätyöt, jos niitä vain oli: kotikylässä rakennushommat tahtoivat aina mennä enemmän tai vähemmän talkoon puolelle, kun kellään ei koskaan mitään ylimääräistä rahaa ollut. Metsästä sai selvä rahaa, vaikka sitten vähänkin!

 

Matin metsäura alkoi 8-9 vuoden vanhana, sodan loppuvaiheessa. Isä hakkasi kesäkuumalla lähimäessä palstaa. Hyttysiä oli kuusikossa julmetusti, kuusi nilallaan ja työvälineenä isän puusta veistämä taltta, jolla pikkupoika irrotti kuorta ja käsin veteli lopun isän petkeleellä viiluttamista kuusipuista.

 

Viittä vaille miehen urakkaan oli yllettävä jo 14-vuotiaana, kun Matti muiden Hirvimäen ja ”Metsätorpanmaan” poikien tavoin ryhtyi hakkaamaan halkoja saadakseen rippipuvun.

 

-Oli se aika kovaa aikaa. Lähdin kuuden aikaan ja sain kaks mottia tehtyä, tulin kotiin ja tunnin pari huilin ja lähdin takas ja tein toiset kaks mottia. Kyllä mä sen neljä mottia aina tein! Pokasahalla, puupäisellä. Nyt ei pystys enää tekeen samaa. No mä sain sen pukurahan kasaan ja Jyväskylästä se sitten linja-autolla haettiin. Kyllä se piti ite siihen aikaan se raha tienata, ei sitä ollu muuten.

 

Tästä alkoikin täysi työnteko ja hankinnan etsiminen, sillä parin peltohehtaarin, kahden lehmän ja sian sekä pienen metsäpläntin varassa ei heittäydytty maanviljelijäksi. 15-16- vuotiaana Matti lähti siskon miehen kanssa halkoa hakkaamaan Nytkymen suolle Jämsään ja 17-vuotiaana ajamaan halkoa velipojan kanssa Vapon suurille savotoille Rutalahteen, parinkymmenen kilometrin päähän.

 

Kun veli lähti Rutalahdesta armeijaan ja isä myi toisen hevosen kortteeritaloon, jäi Matti yksin ajamaan halkoa Päijänteen rantaan ja asumaan viikot kortteeritalossa. Päijänteen rantavuoret ovat Suomen ehkä hankalimpia ajomaastoja: hevonen oli kovilla 8 km:n raiteella, jossa ensin noustiin ja sitten laskettiin niin, että nuori ajuri sai jännittää suitset tiukalla halkoronkkelin nokalla. Näissä ajoissa sattui paha onnettomuuskin, kun Alpo Pohja, myöhemmin tunnettu haitarinsoittaja, ajoi kahden veljensä kanssa halkoa ja työntyi aamulla niin aikaisin mäkeen, että tiemies ei ollut ehtinyt puhdistella kuurasta jarruolkia. Mäki vei isoa kuormaa niin, että se alhaalla kaatui. Yhdeltä veljeksistä meni reisiluu poikki ja halkoronkkelista tuli päreitä.

 

Onneksi isä sai palstan kotinurkilta ja tuli hakemaan pojan Päijänteen rantalouhikoista pois. Nyt päästiin ajamaan Kutsetin halkoa ja tukkia Hirvimäessä. Tämän jälkeen ajo- ja hakkuusavotat löytyivätkin pääosin Hirvimäen ympäristöstä eikä vieraiden nurkissa tarvinnut kortteerata enää paria poikkeusta lukuun ottamatta.  1956 Matti meni naimisiin ja otti tilan haltuunsa. Nyt ajojen ja hankinnan pyörittäminen jatkui kahdella hevosella, toista väliin ulos vuokraten.

 

 

”Nosteltiin enemmän   

kuin jaksettiin!”

 

 

Matista tuli vähitellen yhtiön mies: lähellä oli kyllä paljon metsähallituksenkin maita ja Keltasuon kämppä, mutta valtiolle ajaminen jäi vähemmälle: yhtiön hommissa hankki paremmin. Hirvimäessä omisti metsää mm. Enso, Tampella, Kymi, ja Karhula-Ahlström.

 

Hirvimäen pikkutilalliset olivat käytännössä metsätyöntekijöitä, jotka saivat pienistä peltotilkuistaan ja pienistä karjoistaan ruoan, mutta rahan metsästä  - paitsi kesällä, kun metsätyötä ei paljon ollut. Jos ei löytynyt muuta työtä, oli onneksi yksi konsti:

 

-Kesällä tehtiin vekseleitä ja taattiin toisiamme, jos ei töitä löytynyt. Jokisen Uskolla olikin tapana sanoa, että ”kyllä hukkuu talvikin äkkiä, kun tekee syksyllä vekselin”, Matti selvittää. Se kolme kuukautta, mitä pitkällä paperilla päästiin eteenpäin, olikin yllättävän lyhyt aika ja lainanmaksu edessä. Lempein vekseli annettiin Hyväahon Ilmarin kaupassa: vastakirjalle ostettiin milloin lapsilisiä, milloin ”mehtä-”, milloin maitotiliä vastaan.

 

Onneksi metsäänkin päästiin ennen tukinajoa. Jos ei kesällä saanutkaan massapuun tai halon hakkuupalstaa, alkoi yleensä 20. elokuuta vanerikoivun kaataminen rasiin lehtineen kuivumaan. Siitä hankki hyvin ja parin viikon päästä ne pääsi vielä karsimaan, katkomaan ja kasaamaankin sekä hyvässä lykyssä vielä talvella ajamaan. Isojen koivukasojen purkaminen reen kyytiin oli ehkä viheliäisintä ajotyötä, jos joutui toisen läjiä lumen alta kaivamaan, mutta Matti ajoi yleensä itse kasaamiaan puita.

 

Yleensä jo marraskuulla päästiin ajoon, sillä talvet tulivat varhemmin ja varmemmin kuin nykyisin. Työtä riitti jo tukkiteiden, ”ruukinraiteiden” valmistelussa: ajettiin pohjat ns. häntäperällä eli pientä kuormaa tukkireen etuosalla vetäen, mutta jos ei saatu kunnon pakkaskautta ennen lumentuloa, piti pohjat tehdä jaloin polkemalla ja lapiolla avaten. Näin pakkanen pääsi tekemään pohjaustyötänsä ja suopaikatkin lumen alla alkoivat jäätyä kantaviksi. Lopullisesti reitti valmistettiin ajamalla ne raidehöylällä. 50-luvulla ajettiin vielä jopa 4-5 kilometristä puuta, jolloin piti olla hyvä raide.

 

-Kyllä mä olin usein jalkapelissä polkemassa teitä ja sotkemassa soita, koska ei sinne hevosella voinu ajaa, jos oli huono talven pohja.

 

Kun alettiin saada teitä, lyhenivät ajomatkat ja vähenivät raiteiden höyläilyt. Ajettiin pienemmillä kuormilla ja työ alkoi olla yhtä kuorman tekoa ja purkamista. ”Tappohommaa”, määrittelee Matti loppuvaiheen tiukentuneen tukinajon, jossa selkä ja koko mies oli lujilla:

 

- Tukinajossa piti olla paikat kunnossa. Siinä kysyttiin voimaa. Ja kyllä sitä monesti nosteltiin enemmän kuin oli sitä voimaa, kun piti näreen tyveä ponnata tien varteen! Mutta sitä tehtiin, vuosikausia: ei muuta kuin mettään vaan, joka talavi!

 

Tukinajajan työpäivä alkoi entisaikaan jo neljän viiden aikaan aamuyöstä, kun piti käydä hevonen ruokkimassa. Hämärän selässä koko Hirvimäki suuntasi metsään ja hämärissä palasi. Rajalassa odotti Tuulikki-vaimo ruoan kanssa:

 

-Hevosen kamppeet heiteltiin uunin päälle kuivumaan ja olihan se väsynyt, varsinkin jos oli ollut huonoa keliä, mutta pian se ilme kirkastu, kun kädet ja kasvot oli pesty ja valmistauduttiin syömään. Kohta jo kyseli, että eikö lähdetä kylälle. Nuorempana sitä virkos äkkiä, muistelee Tuulikki Hiljanen.

 

 

Hevonen vaihtui

moottorisahaan

 

 

60-luvun alussa Hiljasen Matti lopetti kerralla hevosajot. Verottaja oli keksinyt mökkiläisten päänmenoksi uuden pykälän ja verotoimistosta tuli iso ennakkoverokuitti. Tähän asti hevosen osuus eli puolet ajotaksasta oli tullut verottomana, mutta nyt sekin laskettiin verolliseksi tuloksi. Matti meni verotoimistoon ja ilmoitti lopettavansa hevosajot ja vedättävänsä puut ennen ”vaikka akalla!”, kun verojohtaja oli ihmetellyt, miten hän aikoi tästä lähin ajaa.

 

Moottorisaha oli juuri otettu käyttöön ja Matti siirtyi sen kahvoihin, puhtaaksi hakkuumieheksi. Sahalla sai vielä tehdä 30 % verottomana. Mutta sahaaminen päivä- ja kuukausitolkulla sen ajan sahalla oli, jos mahdollista, vieläkin kovempaa hevosenleikkiä terveyden kanssa kuin tukinajo: saha painoi 13,5 kiloa ja bensat päälle, mitään tärinävaimenninta ei ollut. Kun vielä hakkuukaveriksi sattui vuosiksi mies, joka ei sahannut, vain karsi kirveellä ja kasasi, jolloin Matti sahasi läpi päivän, menivät selkä ja kädet 10 vuoden moottorisahajaksosta niin huonoon kuntoon, että lääkäri kielsi sahaamisen.

 

- Oli aina keväällä kovat säryt lapojen välissä. Jos mä nyt yritän sahata, tulee pirunmoinen värinä ja särky niskaan. Mun pitää sitä karttaa. Onneksi vävyt ja tyttären pojat auttelee polttopuun teossa.

 

Kun taksoja kiristettiin, kävi sahaaminen muutenkin yhä heikkotuottoisemmaksi: itsestä olisi pitänyt repiä vieläkin enemmän entiseen tuloksen päästäkseen. Varsinkin 60-luvun loppupuoli, kun maataloustraktoreilla ryhdyttiin vinssaamaan puuta pitkiä matkoja sulassa maassa, oli hankalaa aikaa: Matin piti sahata vinssattua puuta, jossa oli maata ja kiveä niin, että moottorisaha iski kipinää ja uusia teriä sai olla ostamassa ja vaihtamassa koko ajan.

 

Kun sahausjakso oli päättynyt 1969, Hiljasen Matilla seurasi 20 vuoden jakso yhtiön pikkupomona eli Myllykoski Oy:n palveluksessa korjuu- ja mittamiehenä. Korjuumiehen työnä oli toimittaa puu tien varteen: jakaa palstat ja viedä miehet metsään, tehdä myös tilejä. Tämä jakso päättyi 57-vuotiaana 1991 yksilölliselle varhaiseläkkeelle: pystymittaporukan vetäminen viiden viimeisen vuoden ajan ja puiden latvoihin tiirailu vei niskat niin huonoon kuntoon, että huimauksen vuoksi ei tahtonut pysyä pystyssä.

 

Ilman suurempaa pateettisuutta voi sanoa, että Hiljasen Matti antoi terveytensä suomalaiselle metsäteollisuudelle:  -Mä olen yli 80 kertaa käyny kiropraktikolla laitattamassa selkää, 6-7 kertaa vuodessa. On mua niinkin viety, että en ole pystynyt istumaan autossa, vaan ollut kontusillani takapenkillä. Kaveri ajo ja niin oli kovat säryt, että vesi tippui nenän päässä. Mutta kun Loukolan Olavi nytkäytti, säryt jäivät siihen ja sai lähteä kävelemään.

 

 

 

 

 

 

 

Työtä, työtä - ja nyt

tyhjät navetat!

 

 

Hyväahon tien varressa oli aikoinaan 13 mökkiä, ja kaikissa karjaa. Nyt on asutusta 7 mökissä. Sotien jälkeen Hirvimäkeenkin rakennettiin lähes joka taloon uudet tiilinavetat, täysin käsipelillä: 10 000 – 15 000 käsinlyötyä tiiltä per navetta. Matti oli monella työmaalla, mm. laipioita valamassa ja kattoja tekemässä. Katot tehtiin yleensä talkoille.

 

Tyhjät navetat herättävät nyt monenlaisia ajatuksia: toisaalta heräävät riipaisevan hyvät muistot elämää kuhisevasta kylästä ja yhteistyöstä, toisaalta sapekkaat tunnot sen valtavan työmäärän vuoksi, minkä pikkutilalliset uhrasivat lyhytkestoiseksi jääneen karjataloutensa eteen. Rajalasta hävitettiin karja 1980, toki sen jälkeen pidettiin vähän aikaa lihakarjaa ja sikoja.

 

-Siinä tuli tehtyä paljon turhaa työtä. Nyt on jäljellä turhanaikaisia bunkkereita, joilla ei ole mitään hyötykäyttöä. Pitikin tehdä noista navetoista vielä niin matalia ja kapeilla ovilla, ettei ne kelpaa oikein mihinkään!

 

Olisivatko asiat voineet mennä toisin? Sitä on enää turha pohtia. Päällimmäisenä ovat hyvät muistot kauppoja ja ihmisiä kuhisevasta Hirvimäestä:

 

-Kaiholla sitä muistelee. Ihmisiä oli paljon ja elettiin väljemmin. Lauantai-iltanakin oltiin niin kekkeitä, että kävellä hilppastiin 15 km Suojakalliolle tansseihin. Ja kun tultiin yöllä kahden aikaan takaisin, haettiin Hyväahon kaupasta makkaraa pahimpaan nälkään.

 

 

Jaakko Luoma

 

- Julkaistu aiemmin Hirvimäki - Horkan kyläkirjassa.

 

 

 

Vekkula ruukkilaisten kylä

Antti ja Virkku

"Mökkiläisen on osattava kaikkea!"

Sievälä

Metsätorpanmaan historiaa ja tarinoita        

© Metsätorpanmaa ry