Hirvimäen legendat:
Antti ja Virkku
Antti ja Virkku palstallaan Korpilahden Hirvimäessä 50-luvulla.
-Kuva: Tauno Pitkänen.
Sivulan Antti oli elävä legenda ruukinajajien maailmassa:
pieni mies aloitti tukinajon hissukseen kuin leikkipelinä,
mutta keväällä hänellä oli eniten puuta laanissa.
Yksi selitys oli väkivahva Virkku,
toinen se, että Antti otti järjellä ja konstilla
– ja piti kaatomiehet yhteistyöhaluisina.
-Täältä se meidän perheen leipä tuli: tällä hevosella ja tällä tukkireellä. Ei meillä muuta hevosta ruukinajossa ollut. Lehmiä Sivulassa oli kaksi, kertoilee liikuttunut Järvisen Raimo, kun vierailimme Hirvimäessä Keltasuon kämpällä, joka tänä päivänä toimii kennelinä. Raimolla on mukanaan kuva isästään Antista (1922- ) ja tämän legendaarisesta hevosesta Virkusta. Tämä parivaljakko suuntasi vuosikaudet Sivulan mökistä Keltasuon maisemiin tukinajoon:
-Kun rekikelien aika koitti marras-joulukuussa, Leinon Uuno laittoi viestiä isälle, että pitäisi mennä palstan ottoon. Palstoja oli kesällä hakatulle pinotavaralle ja talvella hakattavalle tukille. Isä oli paremminkin näitä tukinajajia: siinä hänen kykynsä ja taitonsa olivat parhaimmillaan.
Ja Antin taidot tunnettiin ja tunnustettiin: hän oli niitä ajureita, joita haettiin hoitamaan hankalimmat vuorensyrjät ja louhikot ja paikkaamaan toisten jälkiä keväällä, jotta puuta ei jäisi metsään. Antilta työ kävi, vaikka hänen selkänsä ei olisi väkevimmin höyrynnytkään: hänellä oli sitä kuuluisaa tukinajajan silmää, jota isojen puiden joutuisa keräily hankalissa maastoissa vaati. Varsinkin palstan aloitus tapahtui rauhassa kokonaisuutta tuumaillen, niin kaato- kuin ajomiehen parasta hahmottaen:
-Isä ajeli palstallaan ensimmäiset päivät rauhallisesti hevostaan totutellen lähes ”keiliä” puolityhjällä reellä, muutama pölli kyydissä. Tienviereen ei tullu juuri mitään, kun toiset oli jo ajanu isot kasat. Pomokin saatto jo ihmetellä, kun Antilla ei tule mitään tien varteen. Mutta isä ajeli ensin kovettumaan jäläkiä koko sen palstansa läpitte. Niitä uria pitkin oli kaatomiesten ja hevosen helppo kulkea ja niiden päälle oli helppo kaataa puut. Mentäessä palstan perälle kuormaa hakemaan, sidottiin joutilas köysi tukkiin ja nykäistiin se kovan uran varteen odottamaan paluuta. Kun kevät tuli, niin Antin tilipussi olikin se paksuin. Toiset rypi koko ajan hangessa, kun ne alkoivat ottaa täyttä kuormaa heti siitä palstan suulta. Valmiita teitä pitkin oli helpompi kulkea.
Kun tukinajaja ajatteli myös kaatomiesten parasta, jelppasivat nämä puolestaan kuorman teossa, jos tuli vaikeita puita vastaan, vaikka sotien jälkeen eivät kaatomiehet enää kuorman teossa mukana olleetkaan. Väliin vastaan tuli niin isoja puita, ettei niitä enää normaalisti kyytiin vivuttukaan, vaan reki oli kaadettava puun päälle ja köytettävä se siihen ja porukalla kangettava se jalaksilleen.
Erään kerran Järvisen Antilla oli tukintekijänä Karppinen, yli kaksimetrinen roikale, joka teki kovan työn, mutta nautti päälle myös raskaan huvin. Kun huvi oli painamassa loppuviikosta päälle eikä palstalla ollut enää ajettavaa, epäili Antti, että tokkopa hänen kannattaa maanantaina ajoon tulla. –Tuu vaan, ajettavaa on! karjaisi Karppinen punkan pohjalta ja piti sanansa: krapulainen jätkä oli pannut sunnuntaina nälkäviulunsa soimaan ja taas oli maanantaiaamuna pölliä ajettavana.
Antti ja Virkku ajoon lähdössä Sivulan pihasta.
- Ilman hevosta koko juttua ei olisi ollut. Meilläkin oli pari lehmää, joita äiti hoiti, mutta kyllä se käyttöraha tuli sieltä metsästä. Ja sillä rahalla näitä kyliä voitiin asuttaa pitempään kuin muuten olisi voitu. Ja meidän Virkku oli kuin kultakimpale. Oli koko perheen yhteinen huolenaihe, että se varmasti oli iskussa, kun ajot alkoivat. Sitä käytiin tallissa kahtomassa aamuin illoin, nauraa Raimo Järvinen.
- Kun syksyllä alkoi olla palsta tievossa, niin alkoi hevosen ”pohjaaminen” ajoa varten: kyllä se hevonen sai lehmien edestä sen parhaan heinän ja kauran. Mutta sitä ruokaa lisättiin varoen, ettei se saanut suolisolmua tai ähkyä. Myös juottamisen kanssa oltiin tarkkana: ei liian kylmää, varsinkaan kovan ajon päälle.
Sivulan Virkku oli erinomainen työhevonen siksikin, että se ei ollut ”läppasko”. Oli hevosia, jotka kulkivat ruokapussi suun edessä ja söivät ja sontivat koko ajan. Hevosmiesten mielestä ne olivat läppaskoja eikä niissä siksi pysynyt voima.
Kun ajot sitten pyörivät täysillä, olivat mies ja hevonen kuin huippuunsa viritettyjä urheilijoita, jotka vaativat jatkuvaa kuormitusta. Raimo muistelee isänsä tuskailleen pitkiä pyhänseutuja, että niissä menivät niin miehen kuin hevosen elämä pilalle, kun ne eivät päässeet ajoon. Hevosen kanssa piti juhlapäivinä olla tarkkana jo siksikin, että äkillinen useamman päivän tauko saattoi laukaista maitohapoista johtuvan lannehalvauksen. Tämän vuoksi eläimellä oli ajettava vaikka huviajoa. Isäntä lähtikin kernaasti kuskaamaan emäntäänsä kyläpaikkaan pitkinä juhlapyhinä, jolloin ei entisaikaan voinut pappien pelossa töitäkään tehdä.
Antti Järvinen osti Virkkunsa Jyväskylän joulumarkkinoilta 1946. Mäntymäen Olli oli ajanut sillä kauppoihin tavaraa, mutta päätti lopettaa autojen tieltä. Sivulan emäntä oli komeaa hevosta jo ihaillut kaupunkireissullaan arvaamatta, että se joskus kiskoisi heidän omistuksessaan tukkia Hirvimäen rinteissä.
Virkku oli poikkeuksellisen suurikokoinen ruuna, se tuli uudelle haltijalle selväksi hyvin nopeasti. Kun isä-Antti ja mukaan lähtenyt Pitkäsen Toivo käänsivät harjakaisryyppyjen nostattamassa tunnelmassa Virkun uuteen kotipihaansa 50 kilometrin paluumatkan päätteeksi, kohtasi heitä yllättävä ongelma: huuruinen hevonen ei mahtunutkaan tallinsa ovesta sisään! Ei auttanut kuin käydä toimeen ja laajentaa tallin ovea. Mutta se oli pikkumurhe sen rinnalla, että taloon oli saatu hevonen, josta löytyi paitsi älyä, myös roimasti voimaa.
Tämän jälkeen Virkku ja Antti olivat tuttu näky vuosien ajan Hirvimäen mutkissa ja notkoissa. Aamupimeässä Antin jymysätkän kipunat ja käry vetivät peräänsä naapurista Rajalasta Hiljasen Matin pienen, mutta säpäkän Pekka-hevosen, joka otti nopeasti verkkaisemman Virkun etumatkan kiinni ja miehet pääsivät porukassa ajamaan kohti Keltasuota.
Raimo Järvinen muistaa, miten lapsuus vierähti hevosromppeiden keskellä ja ruukinajojen ehdolla: vaikka Sivulassa oli vain tupa ja kamari, mahtui sinne aina tarvittaessa vielä kortteerimieskin, jolla äiti laittoi ruuan ja lämmitti saunan, kuten oman talon väellekin. Jos rekeä oli illalla korjattava, kannettiin se tupaan, koska muutakaan lämmintä paikkaa ei pakkasilla siihen työhön ollut eikä kellekään olisi tullut mieleen asiaa edes ihmetellä. Varttuvan pojan ihailun kohteita olivat hiihdon ja mäkihypyn sankariemme lisäksi lähisavotoiden kovimmat kaato- ja ajomiehet. Palstalle pääsy isän mukana oli se elämän suurin onnen hetki, jota roukun piikkien pistely takamukseen heinäpussin läpi vain alleviivasi.
-Kun päästiin riihen ohi ja ruvettiin oikaisemaan metsään, isä aloitti aina Talvella Talikkalan markkinoilla –laulun tapailun, vaikka ei muuten laulanutkaan. Silloin tuli tunne, että olet turvassa, asiat ovat hyvin, kun isä on tyytyväinen.
Antilta itseltään oman isän turva oli aikoinaan tempaistu äkisti pois, kun hän menetti tämän 9-vuotiaana ja joutui ottamaan talon ja hevosen ohjat käsiinsä kovin nuorena. Pojan ensimmäisiä hankintoja metsässä oli ”pontikkavihtojen” eli uitossa tarvittavien puomilenkkien vääntäminen nuorista kuusennäreistä ja tervaskantojen ajaminen. Erään kerran Antti oli siskonsa Aunen kanssa halkoja hakkaamassa ja he tuskailivat, miten saisivat lapsen voimin halki ison koivun, jota kävivät kaatamaan. Vahingossa puu vielä kaatui toista vasten, mutta kun se oli latvasta kaksihaarainen, kävikin niin, että koivu lasten riemuksi halkesi itsestään haarasta tyveen saakka.
Onnellinen hetki ruukinajajan perheessä 50-luvun alkupuolelta: uusi tupa on valmistunut! -Järvisten kotialbumi.
Kun Sivulan Antin ruukinajo alkoi hiljetä 60-luvulle tultaessa, alkoi kääntyä ehtoopuolelle myös 100 vuoden ruukkilaisjakso, jonka aikana ”mökkiläiset” eli torpparit ja mäkitupalaiset ja myöhemmät itsenäiset pienviljelijät vastasivat keskeisellä tavalla suomalaisen metsäteollisuuden noususta. He muodostivat hyvin pätevän ja edullisen, metsään hajautetun kausityövoiman, joka elätti ja huolsi ajojen väliajat elintärkeät vetojuhtansa.
Kun Axel Waren kirjoitti 1898 tunnetun, kriittisen selvityksensä ”Torpparioloista Suomessa”, kulki hän mm. Jämsässä ja Korpilahdella ja pani merkille, miten suuri merkitys puunajolla oli pohjoisen Hämeen ja Keski-Suomen torppareille. Käytännössä kaikki torpparit, jotka olivat saaneet hevosen hankituksi, ajoivat puuta nousevan sahateollisuuden ja ensiaskeleitaan ottavan paperiteollisuuden, vähän myöhemmin myös vaneritehtaiden, tarpeisiin:
”Tukkitöissä saa mies ja hevonen tavallisesti 4-6 markkaa päivältä, ja joskus 8 ja jopa aina 12 markkaa. Hevosajo onkin nähtävästi juuri sen vuoksi niin suuri, että sillä ansaitsee paremmin kuin muulla”, Waren kirjoitti. Näihin aikoihin, 1800-luvun lopulla, seudun sahoilla tienasi 1,5-2 markkaa päivässä. Ei siis ihme, että tukinajajia tuli pitkästäkin matkasta rahanhajun houkuttelemana. Waren pani myös merkille, että seudun torpparit olivat itsenäisempiä kuin virkaveljet etelässä juuri samasta syystä: Korpilahdella maksettiin torpanveroa työn sijaan rahassa lähes kaksi kertaa yleisemmin kuin etelämpänä, jossa oltiin enemmän ”turpeesen sidottuja”. Osasyynsä tähän oli toki valtion torppien suurella määrällä.
Tällaisena symbioosi teollisuuden ja mökkiläisten välillä kesti viime vuosikymmeniin saakka, kunnes teollisuus sen äkisti ja yksipuolisesti irtisanoi maaseudun suureksi vahingoksi ja siirtyi ulkopuolisten urakoitsijoiden käyttöön. Pienmetsätalouden Suomeen ilmestyivät suurmetsätalouden koneet ja sen mukanaan tuomat moninaiset ongelmat, kuten liian isoiksi paisutetut avohakkuut ja niiden jälkien ongelmallinen metsitys. Toinen ja täysin kelpo vaihtoehto olisi ollut nopeasti kehittyneiden maataloustraktorien pysyvä käyttö hevosajan jälkeen.
Sadan vuoden ruukkilaisjakson aikana suomalaisen miehen ja suomenhevosen välille ehti syntyä side, joka hakee vertaistaan, ja jota sidettä vielä sodan kauhut lujittivat. Hirvimäessä erityistä arvonantoa nautti Vuorenpään Jalmari, joka oli sodassa jäänyt päiviksi venäläisten isoon mottiin, mutta onnistunut livahtamaan siitä yön turvin pois - tuoden tietenkin hevosensa tullessaan!
Osa tästä miehen ja hevosen välisestä siteestä siirtyi miehen auto-suhteeseen. Eipä liene toista maata, jossa datsunit ja toyotat ja muut arkiset, mutta kestävät menopelit ovat saaneet niin hellän, arvostavan ja asiantuntevan kohtelun kuin Suomen maaseudulla!
| Metsätorpanmaan historiaa ja tarinoita |
© Metsätorpanmaa ry