Aikakaudet metsätyössä:
Eemeli Kaistinen ja Pekka Patajärven jäällä 30-luvulla. -Kuvan luovutti Juhani Kuusela.
Seuraavan karkean raamittelun pohjalta voi lähestyä metsätyön eri aikakausia. Tärkeää on ymmärrettävästi jututtaa nopeasti vanhimmat tietolähteet. Esimerkiksi 90-vuotias kertoja voi muistaa hyvinkin tarkasti isänsä/äitinsä kertomia asioita, jolloin päästään jo 1800-luvun lopun tietoihin kiinni, kun metsän arvo nopeasti kohosi ja kaupalliset hakkuut käynnistyivät sahojen laajemman perustamisen myötä:
1800-1900-luvun alku:
Sahojen perustaminen helpottuu 1860-luvulla ja sahateollisuus kasvaa nopeasti. Tukin ostajat ajavat rahasalkkuineen maaseudulle, eletään tukkihuuman aikaa ja moni saa liiankin helposti rahaa – luopuen valtavista metsäomaisuuksistaan. Torppareista tulee ”ruukkilaisia”, jotka ajavat sahoille ja tukinostajille puuta uittovesien varteen, siis ne, jotka saavat hevosen irti. Köyhemmät mökkiläiset hakkaavat -aluksi pelkällä kirveellä, sillä pokasaha ja justeerikin ovat aluksi harvinaisuuksia.
Uittoa vasta harjoitellaan ja tapahtuu isojakin vahinkoja, jotka tulevat kalliiksi sille, joka on ottanut uiton tehtäväkseen.
Tukkia ajetaan parireellä ja tukit vedetään kuormaan köysillä ja ”kaljupuilla”, sillä monet apuvälineet, kuten tukkisakset, ovat vielä harvinaisuuksia. Korpilahden Saukkolassa tukkisakset nähtiin ensimmäisen kerran 1915, jonka jälkeen ne vietiin heti sepälle ja pyydettiin koko porukalle samanlaiset!
Torppareiden ja isäntien välit kiristyvät: isäntä vahtii metsäänsä, joka on noussut arvoon arvaamattomaan ja torppari haluaisi kasketa lisää peltoa.
Sahojen jälkeen perustetaan puuhiomoita ja edelleen sellu- ja paperitehtaita, Keski-Suomen ensimmäiset Jämsänkoskelle ja Jyväskylään (Kankaan tehdas) sekä Mänttään. Tämän jälkeen tulevat vaneritehtaat. Keski-Suomessa tehdään paljon vaneria, mm. Jyväskylässä ja Säynätsalossa. Vanerikoivun kesähakkuut tuovat kaivattua lisätuloa kesäaikaan, jolloin ei muuten ole paljon metsätyömaita (toki kesäaikaan hakataan myös paperipuuta ja halkoa).
1918, 20-luku: kansalaissota, torpparit itsenäistyvät:
20-luku on taloudellisen toimeliaisuuden kulta-aikaa: uudet keksinnöt ilmestyvät, sääty-yhteiskunta murenee, metsätöistä tulee maaseudun työmaita, jotka houkuttavat myös irtainta työvoimaa liikkeelle. Kun torpat itsenäistyvät, hakataan paljon: luovutetut metsämaat voi ottaa tukilla tai ilman, uudet itsenäiset pienviljelijät rakentavat ja tarvitsevat rahaa: siis hakataan. Valtio hakkaa myös maitaan, usein ensimmäisiä kertoja reilummalla kädellä. Nähdään valtavia, jopa satojen hevosien hakkuu- ja ajotyömaita, ja usein kaukaakin (erityisesti Pohjanmaalta) tuleva työväestö majoittuu kortteeritaloihin, sillä kämppiä ei ole. Kortteeritalossa nukutaan oljilla pomppa peittona. Talosta otetaan osa ruokatavarasta, esim. peruna, leipää ja kahvi, mutta läski on yleensä tuotu tullessa: sitä sulatellaan heti aamusta ja pistellään perunoiden kanssa liiviin.
Ihmiset liikkuvat, raha liikkuu: sitä nähdään maaseudullakin!
Teollisuudesta tulee maaseudun köyhälle väelle mahdollisuus: ei tarvitse jäädä nurkkiin pyörimään tai taloon päivänmieheksi.
Hakkuu- ja ajotyö sekä uitto on jo vakiintunut tekniikaltaan sellaiseksi, jona se pääpiirteittäin jatkuu 50-luvulle asti.
30-luku: lama, suuret työmaat, pitkät ajomatkat:
30-luvun alun lama saa valtavat ihmismäärät liikkeelle: työmaita, leivänpalasta, toivoa kävellään etsimään maaseudulta. Yksityismaiden hakkuut ovat vähissä, sillä firmat hakkaavat omia metsiään. Sahatavara ei käy kaupaksi.
Lama ei kestä kuitenkaan kuin joitain vuosia, mutta sen muisto on synkkä, koska yhteiskunnassa ei ole nykyisenkaltaisia puskureita: nälkä uhkaa heti sitä, joka elää pelkän myytävän työpanoksensa varassa, kun työt loppuvat. Perheitä hajoaa ym.
Ruukinajo ja muukin metsätyö on löytänyt tekniikkansa ja muotonsa: yhtiö jakaa hakkuu- ja ajopalstat seudun mökkiläisille ja muualta tulleille hakkuu- ja ajomiehille, tekee runkotiet, palkkaa tiemiehet pitämään ”ruukinraiteen” kunnossa, kuten pahnoittamaan mäet (”jarrrupahnat”) ja jäädyttämään, höyläämään ja korjaamaan raiteen. Puu ajetaan vuodesta toiseen samoja raiteita myöten samaan laanipaikkaan, jossa oma miehensä ottaa puun vastaan.
Puutavara kuoritaan joko metsässä tai laanipaikalla. Kuorinta tuo työtä naisille ja pojille. Pojat eivät malta paljon koulua käydä, kun metsä houkuttaa.
Hevosmarkkinat ovat vilkkaat: ajohevosia ostetaan ja myydään, joku lihottaa längille ajettuja heppoja myydäkseen ne syksyllä taas ammattiajureille.
Keväällä on edessä uiton valmistelu: puomipuiden tekeminen, vihtalenkkien vääntäminen (pontikkaat tai pontikkavihdat), puiden vieritys ja uitto. Kun uitto on ohi, on kiirehdittävä pellolle.
Yhtiö-ja puulaakivalta on yhteiskunnassa huipussaan, mikä tietää monenlaista, nyt silkalta simputukselta tuntuvaa lisätyötä metsätyössä: pinojen hiplaamista suoriksi ym.
Ajomatkat ovat pitkiä: kovilla on hevonen, ei niinkään ajuri, sillä päivän yhteen tai kahteen kuormaan on saatava mahdollisimman paljon puuta. Kuorma tehdään köysien varassa pyöreäksi ”palloksi”.
Sota-aika:
Poikkeusaikaa. Miehet ja osa hevosista on rintamalla, joten metsätyötä tekevät naiset ja vanhemmat miehet sekä poikaset. Nähdään ”naisten uittoja”, joista on paljon valokuvia.
Eritoten tarvitaan paljon polttopuuta, sillä etelän kaupungitkaan eivät saa sodan vuoksi kivihiiltä: halkosavotat ovat valtavia ja niistä vastaa mm. näihin aikoihin perustettu VAPO, valtion polttoainetoimisto. Tarvitaan myös pilkettä ja puuhiiltä häkäpönttöautoihin, juniin ym. Metsähallitus ym. organisaatiot polkaisevat isoja hiilenpolttimoita, joissa miilutetaan valtavia lehtipuun vuoria.
Mottitalkoot: koko kansan on hakattava halkoa. Kaupungista tullaan maalle mottitalkoisiin.
Tehopakkaukset ilmestyvät: parhaat hakkuumiehet saavat sellaisen, muistaakseni neljän motin päivätyöstä sen jo saa. Tehopakkauksen kahvia ja tupakkaa vaihdetaan maalaisten kanssa voihin ja läskiin.
Sotavankeja nähdään hakkuilla.
Sodan jälkeen:
Sota sekoittaa, mutta myös katalysoi: monenlaiset uudet kehityskulut käynnistyvät sodasta ja sen jälkeisestä poikkeuksellisista oloista. Ennen kaikkea käynnistyvät monenlaiset koneistamisen kokeilut. Sodasta periytyvää kalustoa, mm. traktoreita ja tankkeja, kuorma-autoja ym. kokeillaan puun vetämisessä isoilla savotoilla: hevosen ajomatka saadaan lyhyemmäksi.
Sodan jälkeen on halkosavotoiden lisäksi valtavia sotakorvaushakkuita, joiden vuoksi avataan kämppiä ja haalitaan miehiä. Tarvitaan mm. pylväitä ja sahapuuta, joka menee joko sellaisenaan tai sahatavarana idän ihmemaahan.
Karjalaiset on asutettava. Monin paikoin karjalaiset tuovat mukanaan hyvää lypsykarjaa, mikä innostaa metsäkylissä karjatalouden kehittämiseen. Karjalaisten rekiä ja metsätyön tekniikkaa ei pidetä niin kehittyneenä.
Voitto Nieminen Vekkulasta on saanut
1. moottorisahansa 60-luvun alussa. -Kotialbumi.
50-luku: teitä, kuorma-autoja, metallikaarisaha…
50-luku on koneistamisen aikakautta. Kuorma-autoilla ryhdytään ajamaan puuta, jolloin varsinkin puro- ja muu alkuvaiheen uitto vähenee sekä lyhenee hevosten ajomatka. Tämä tietää sitä, että puutavaran ajosta tulee ajureille yhä raskaampaa: ajetaan lyhyemmästä matkasta pienemmillä kuormilla, joita on oltava pitkin työpäivää tekemässä ja purkamassa kuormaa.
Metallinen kaarisaha korvaa vähitellen pokasahan (mutta ei kunnon justeeria ison puun kaadossa): se on huolettomampi hoitaa (ei vety eikä väänny) ja menee nätimmin hankeen. Sahan ja muiden työvälineiden kunnostamisesta pidetään kursseja.
Rekimallit kehittyvät, kun työtehoseurakin ryhtyy niitä kehittämään ja tietoa levittämään. Ruvetaan tekemään teollisia painojalasrekiä kotona tehtyjen juurikkajalasrekien sijaan. Viimemainitun jalas on saatu puun juuresta ja se on ymmärrettävästi paljon jäykempi kuin suksen tapaan painettu, notkeampi painojalas.
Vuosikymmenen lopussa ilmestyvät ensimmäiset moottorisahat, jotka painavat 13-15 kiloa. Niillä voi vain katkoa, sillä kalvokaasutinta ei ole keksitty eli saha on pidettävä koko ajan vaaka-asennossa. Pokasahalla hankkii vielä riuska mies paremmin kuin kahden miehen moottorisahatyöpari.
Suuria kulotuksia, sillä takana on isoja avohakkuita mm. sotakorvausten vuoksi.
Siirtoväkeä ja rintamamiehiä on asutettava, mikä lisää hakkuita: luovutetut alueet yleensä hakataan paremmasta puusta tyhjäksi.
Vuosikymmenen alkupuolella työttömyyttäkin, Korean suhdanne vuosikymmenen puolivälissä nostaa hintoja ja lisää työmaita, mutta loppuvaiheessa taas aikamoista työttömyyttäkin.
Teho- ja viljelymetsätalous ottaa ensi askeleitaan, soiden ojitusta kokeillaan valtavilla oja-auroilla. Metsäammattilaiset haaveilevat ja kirjoittavat ohjelmiaan, joissa Suomi on täydellinen teollinen metsävaltio, jossa tehokoneet hakkaavat metsän ja uusi metsä kasvatetaan kasvitarhassa: kaikki on tehokasta ja kaunista ja ulkomaankauppa jauhaa rahaa kansakunnan laareihin.
60-luku: tehometsätalous ajetaan sisään, polle ulos metsästä:
Suurten metsäohjelmien vuosikymmen. Suomessa ojitetaan metsää enemmän kuin missään maailmassa, metsäautoteitä rakennetaan ja metsälakien voimalla metsänomistajia ryhdytään ohjaamaan (=pakottamaan…) aukkohakkuuseen ja metsänviljelyyn. Metsäprofessorit julistavat: ”Irti luonnon jalkapuusta” eli irti niin luontaista uudistamista käyttävästä metsätaloudesta kuin metsää pankkinaan käyttävistä maalaisista - kohti uutta, uljasta metsätaloutta!
Moottorisahat yleistyvät ja kevenevät; nyt niillä voi karsiakin.
Hevonen pitää pintansa ajopelinä vuosikymmenen lopuille asti, jolloin maataloustraktori juontolaitteineen syrjäyttää sen. ”Vieläkö joku ajaa hevosella: tappakaa ne hevoset!”, julistaa eräs metsäpomo, kun kuuli jonkun ajavan firmalle puuta vielä hevosella.
Ensimmäiset metsätraktorit nähdään vuosikymmenen lopulla ja ne muuttuvat kantaviksi koneiksi 70-luvulla.
Ammattimetsureiden vuosikymmen mm. siinä mielessä, että metsätyömiehen ansiotaso lopultakin vähän kohoaa (mm. erään Urho Kekkosen puheen jälkeen) ja metsureista tulee pikkuhiljaa vakituisia työntekijöitä firmoille eikä työvoimaansa kaupittelevia kausityöläisiä.
Pauli Mäki ja Kontu 60-luvun savotalla. -Kotialbumi.
70-luku: yhtiön ja isännän korjuuta rinnan metsissä:
Tehometsätalouden vuosikymmen: maahan perustetaan kymmeniä isoja taimitarhoja ja metsän uudistamisessa on siirryttävä kaikkialla viljelyyn. Ojittaminen ja maanmuokkaus jatkuu vilkkaana.
Kaato- ja karsimakoneet yleistyivät, lopulta harvesterit valtaavat markkinoita, mutta metsään mahtuu vielä isäntäkin ja moni hakkaa tai hakkuuttaa ja ajattaa naapurilla metsiään eli tekee hankintakauppoja. Metsä siis työllistää yhä maaseudulla.
Maitotalous laajenee; sieltä moni hakee lisätuloja vähentyvien metsätyötulojen tilalle.
Luonnonsuojelukiistat nousevat, ne koskevat aluksi eniten soiden ojittamista, sitten metsäteiden rakentamista, raskasta maanmuokkausta ja metsän lannoitusta ja vesakoiden kemiallista torjuntaa.
80-luku: metsänhoitokiistat, taimikkotuhot, tehometsätalouden kritiikki:
Vuosikymmen tulvii tehometsätalouden kritiikkiä. Sitä esittävät ympäristöihmiset, mutta myös arvovaltaiset metsäasiantuntijat, jotka kiinnittävät huomiota mm. siihen, että viljellyt männyn taimistot ovat onnistuneet huonosti ja niissä kasvaa huonolaatuista ja oksaista sahapuuta.
Monet metsänomistajatkin nousevat kapinaan ja he menevät lakitupaan saadakseen hoitaa metsiään hyväksi kokemallaan tavalla eikä aukkohakkuu-viljely -kaavalla. Kun metsäntutkimuslaitos selvittelee metsänomistajien asenteita, selviää yllättävä asia: keskimäärin 2/3, Keski-Suomessa 4/5 kritisoi tehometsätaloutta: raskasta teknologiaa on liikaa, taimien laatu huono ym.
Metsien teknologia viedään pääosin nykyisenkaltaiseksi: harvesterit kehittyvät automatisoiduiksi monitoimikoneiksi ja niiden pariksi ajokoneeksi ei tule pollen jälkeinen maataloustraktori vaan muualta tulevan urakoitsijan toinen kone, metsätraktori.
Isäntä sinnittelee vielä metsässään, kylläkin sangen henkitoreissaan, mutta omatoimiset hankintahakkuutkin vielä toimivat, vaikka hankintalisää koko ajan nirsitään niukemmaksi.
Metsuri alkaa käydä suojelua kaipaavaksi metsäneläväksi.
90-luku: metsään ei ole enää asiaa…
Täysin koneistettu, ulkopuolisten urakoitsijoiden varassa toteutuva korjuutyö tulee vähitellen vallitsevaksi politiikaksi. Metsänomistajien tehtäväksi jää se osuus, missä on työtä, mutta ei työtuloa: aukkojen raivailu, nuorten metsien harvennus ym. Moni purkaa metsätyöpaineitaan hakkaamalla polttopuuta piharakennuksen taustat täyteen.
Maanmuokkaus:
--60-luvulle asti kulotus
--60-luvulla yleistyi metsäaura valtavine myllerryksineen
-metsä-äes yleistyi-70luvulla kehittyen lautasäekseksi
- mätästys tuli mukaan-80-luvulla
-kannonnosto ja mätästys vuosituhannen vaihteessa
Jaakko Luoma
040-752 9688
luoma.jaakko@gmail.com
LIITTEET:
© Metsätorpanmaa ry